Pää on väsymyksestä pehmeä.
Yöt sujuivat jo paremmin, muutamia kertoja suorastaan loistavasti.
Se järjetön euforia, jonka 6-7 tunnin yhtenäisestä unipätkästä voi saada.
(Toki havahduin pari kertaa siihen, miksei kuulu mitään. Kerran kävin katsomassa, hengitetäänkö pinnasängyssä vielä.)
Se sai pohtimaan, millainen oloni mahtaisi olla, jos olisin nukkunut jo pitempään paremmin.
Jos näitä öitä olisi takana jo viikkoja, ehkä kuukausia.
Miten voisin fyysisesti? Entä henkisesti?
Jo yhden hyvin nukutun yön jälkeen oli kuin joku olisi vihdoin sytyttänyt valot päälle. Tällaiseltäkö elämä voi tuntua, ihmettelin ääneen. Olin jo ehtinyt unohtaa, millaista sen on mahdollista olla.
Sitten tapahtui sitä kuuluisaa Jotain.
Ja sitten saimme vielä päälle flunssan.
Nyt olemme luisuneet takaisin alkutekijöihin.
Takaisin siihen samaan kierteeseen, jossa pitäisi jaksaa tehdä asioille jotain, jotta yöt sujuisivat paremmin. Pitäisi jaksaa tehdä muutoksia, jotka ehkä auttavat, ehkä eivät.
Mutta kun ei vain jaksa.
Kaikki voimat ovat jo tällä hetkellä käytössä, eikä niitä ole yhtään ylimääräistä.
Myös vara-akut huutavat tyhjyyttään.
Neuvolan mukaan vauvamme on eroahdistunut, eikä siksi hyväksy isäänsä esimerkiksi öisin lohduttamaan. "Sekin on vaihe", neuvolasta kerrottiin. "Hyvä uutinen on, että se menee ohi".
Kukaan ei vain tiedä, milloin.
Tunnin vai kahden kuukauden päästä.
Jos rehellisiä ollaan, välillä iltaisin tuntuu siltä, kuin olisin hukkumassa.
Etten jaksaisi enää yhtään, kun ei ole enää mitään, mitä antaa.
Uin mustassa, tahmeassa mönjässä. Se ympäröi minut kokonaan, ulospääsyä ei ole.
Pyristelen itseni tainnoksiin, haukon happea, kauhon kaikin voimin pysyäkseni pinnalla.
Mutta ei auta. Vauvalle on tehtävä jatkuvasti monenlaisia asioita, joihin kelpaan vain minä.
Hänet on laitettava illalla nukkumaan. Kun hän havahtuu, häntä on yritettävä tyynnyttää, saada jatkamaan unta.
Jotkut sanovat, että häntä pitäisi vain "koulia" uudelleen sietämään Miestä öisin.
Kuten teimme jo kerran viime vuoden puolella, tuloksenamme parempia öitä.
Sen lisäksi, ettei kumpikaan meistä - en minä eikä Mies - meinaa fyysisesti jaksaa tehdä sitä uudestaan, minun on äärimmäisen vaikea sietää vauvan itkua.
Se saa etenkin pitempään jatkuessaan minut sellaisen ahdistuksen valtaan, että jokin särkyy sisälläni.
Hätäännyn, alan voida pahoin, olemassaolosta tulee sietämätöntä.
Taannoin etsin tietoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.
Minulla ei ole (ainakaan vielä) diagnosoitu sellaista. Nämä ovat veteen piirrettyjä viivoja, neuvolapsykologini sanoi tarkoittaen rajaa pitkään jatkuneesta kuormituksesta (väsymyksestä, hormoneista sekä yleisestä mullistavasta elämänmuutoksesta) johtuvan mielialaoireilun ja diagnosoitavissa olevan synnytyksen jälkeisen masennuksen välillä.
Mutta olen melko varma, että jotain sellaista tässä on.
Törmäsin englanninkieliseen aiheesta kertovaan sarjakuvakirjaan nimeltä "Dear Scarlet - The Story of My Postpartum Depression" , jonka on tehnyt kiinalais-kanadalainen Teresa Wong.
Googletin ahnaasti kaikkia kirjan sisällöstä saatavilla olevia kuvia, sillä harmikseni sitä ei löydy kirjastosta. Harkitsen ostavani sen e-kirjana Amazonista, jotta pääsisin lukemaan kokonaisuuden.
Kuvat nimittäin puhuttelivat paljon. Tämä kuva on Google-haun tulos kyseisen kirjan yhdestä sivusta.
Se on kuva, joka puhutteli kaikista eniten.
Vihdoin jotain, mikä kuvastaa sitä kaaosta, mitä päivittäin tunnen.
Enemmän kuin tuhat sanaa, sen kuva todella kertoo.
Moi!
VastaaPoistaOlen jo pitkään seurannut blogiasi, mutta en ole tainnut koskaan kommentoida mitään. Nyt on pakko, koska haluan jakaa sinulle vertaistukea edes näin anonyyminä.
Tosi hyvä juttu, että käyt neuvolapsykologin luona juttelemassa. Kunnat tarjoavat myös perhetyötä, jos se tuntuu omalle jutulle ja toisi apua arkeen. Toivon myös, että teillä on tukiverkkoa apuna.
Itselläni on kaksi hoidoilla saatua alle 4v lasta. Ekan kohdalla koin paljon samanlaisia tunteita, kun mitä tuossa tekstisi ohessa olevassa kuvassa on: koin ja koen vieläkin vauvat tylsiksi, esikoisen itku tuntui aivan hirveältä, sieluuni porautuvalta jopa. Itku ja napina turhautti ja turhauttaa edelleen, kaipaan pitkäkestoista unta ja esikoisen ekana vuonna väsymys aiheutti joinakin öinä "miksi menin tekemään tämän, pilasin elämäni"-pohdintoja.
Itse en osannut hakeutua neuvolaan juttelemaan näistä fiiliksistä, mutta onneksi yksi maalaisjärkevä/realistisesti äitiyttä katsova äitikaveri sekä oma äitini auttoivat tunteideni kanssa. Tärkeää itselleni oli myös se, että tuon jutteluavun lisäksi pääsin kotoa pois esim. kirppareille, liikuntaharrastuksiin tai ihan vaan kahvilaan istumaan.
En nyt lopulta näköjään osaa pukea ajatuksiani järkeväksi tekstiksi (itselläni siis alle vuoden ikäinen vauva ja pää vielä melko höttöä väsymyksen takia), mutta pääasiassa haluan siis vain kertoa sinulle, että ole itsellesi armollinen: väsymys muuttaa meidät hetkellisesti todella erilaisiksi kun mitä olemme. Ja vaikka omat lapseni olisivat nukkuneet 8h/yö alusta alkaen, olisin kuitenkin kokenut vauvavuotta kohtaan myös paljon negatiivisia tunteita. Se ei ole helpointa aikaa ja lapsettomuushoitotaustalla itse koin painetta nauttia siitä. Nyt olen alkanut tajuamaan, että lapsettomuudesta kärsinytkin saa kokea negatiivisia tunteita, koska niitä tämä elämänvaihe ja väsymys synnyttää.
Ps. Itselleni lapsettomuustaipaleella vertaistuki oli omalle hyvinvoinnilleni todella tärkeää. En kuitenkaan halunnut keskustella läheisteni kanssa, vaan pakenin podcastien ja blogien maailmaan. Jos se on sulle toimiva keino, niin synnytyksen jälkeistä masennusta on käsitelty useissa äitiyttä käsittelevissä podcasteissa. Niiden kuuntelu voi olla yksi keino käsitellä omiakin tunteita, jos siis vaan voimavaroja tai mielenkiintoa kuunteluun on.
Voimia arkeen ja kiitos antamastasi vertaistuesta! Blogisi on ollut itselleni merkityksellinen.
T. Sara
Pahoittelut myöhäisestä kommentista. Kiitos paljon sanoistasi. Väsymys todella muuttaa hyvin paljon omaa ajattelua, yleistä olemista ja myös tunnemaailmaa. Vaikka kuinka yrittäisi, kaiken yllä lepää raskas ja tumma varjo.
PoistaSamaistun myös paljon tuohon, että vaikka väsymys on ollut valtavaa, en kuitenkaan koe, että ilman sitä olisin ollut hienosti jaksava ja ruusuisen onnellinen äiti. Asiat eivät ole ihan niin yksinkertaisia, ja vauvan kanssa olemiseen liittyy (ainakin itselläni) hyvin monenkirjavia, ristiriitaisiakin tunteita. Negatiivisiakin, oli väsymystä tai ei. Ja kuten sanoit, tahattoman lapsettomuuden kautta ehkä korostuu vielä paine nauttia kaikesta, oli arki millaista tahansa.
Olen huomannut saman, että apua tuo, kun pääsee edes hetkeksi irtautumaan kotona olemisesta ja saa hetken omaa aikaa, vaikka vaan kävelylenkin tai kaverin kanssa (keskeytyksettä!) syödyn hampurilaisaterian merkeissä. Itselleni tällainen hetkellinen vauvasta irtautuminen on ollut hämmentävän vaikeaa ja sitä harjoittelen edelleen.
Kiitos itsellesi kommentista, on edelleen pysäyttävää tietää, että kirjoitukseni on koettu merkityksellisinä. Valoa koko teidän perheen kevääseen!
Meillä kävi lapsiperheiden kotipalvelu, työntekijä oli lapsen kanssa 3tuntia, ja minä sain tehdä sen aikaan mitä huvitti, joskus nukuin, joskus kävin kaupoilla. Suosittelen ehdottomasti, oli meidän kohdalla suurenmoinen helpotus.
VastaaPoistaPaljon tsemppiä 💗
Kotipalvelua on meilläkin mietitty ja itse asiassa haettukin alkuvuonna, mutta asia kaatui eniten jatkuviin sairasteluihin. Lapsi on myös ehtinyt kehittää taas uudenlaisen ujostelun vaiheen, ja on tällä hetkellä hyvin hitaasti lämpiävä ulkopuolisia kohtaan, joten uusi yritys ja sen ajankohta on vielä harkinnassa. Kiitos paljon tsempeistä ja mukavaa kevättä!
Poista