26.12.2017 tajusin yhtäkkiä, miten suuri potentiaali elämälläni oli mennä pilalle.
Ystäväni oli juuri julkistanut kihlautuneensa avomiehensä kanssa. Tiesin hänen vihjailleen avomiehelleen, että mikäli kihlausta ei tapahdu pian, suhde olisi ohi.
Olin aina naiivisti ajatellut, että todelliset rakkaussuhteet päättyvät vain siinä tapauksessa, jos rakkaus kuihtuu pois. Tämä oli kuitenkin minun ja Miehen kohdalla mielestäni täysin mahdotonta. En voisi koskaan lakata rakastamasta häntä eikä hän minua. Toisin sanoen olisi mahdottomuus, että suhteemme koskaan päättyisi meidän aloitteestamme. Olisimme yhdessä koko loppuelämän tai ainakin niin kauan kuin universumi antaisi meille aikaa.
Ystäväni kihlaus sai kuitenkin minut ajattelemaan. Vaikka rakkautta ja halua olla yhdessä riittäisi koko loppuelämäksi, voisiko silti tulla eteen asioita, jotka ovat liian tärkeitä toiselle ja ei-tärkeitä toiselle?
Ystävälleni kihlautuminen juuri sinä ajankohtana oli tällainen asia, vedenjakaja.
Tajusin, että meillä lapset voisivat olla sellainen asia.
Olin yhteisten vuosiemme ajan tiennyt, ettei Mies ollut innoissaan lasten hankkimisesta. Tiesin, että hänelle olisi tärkeää, että meillä olisi vähintään erittäin vakiintunut työ-, raha- ja elämäntilanne ennen lapsen ajattelemista.
Tiesin myös, ettei Mies ollut 100-prosenttisen varma, halusiko lapsia silloinkaan. Olin kuitenkin aina ajatellut, että asia hoituisi parhain päin kun sen aika olisi. Miehellä olisi aikaa kasvaa ajatukseen lapsesta.
Yhtäkkiä minulle valkeni, ettei Mies välttämättä koskaan kasvaisi ajatukseen lapsesta.
Suhteemme voisi oikeasti kaatua tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti