tiistai 31. maaliskuuta 2020

Pohja alas

Seuraavat viikot menivät molemmilta vuoroin itkiessä, vuoroin kauhunsekaisessa paniikissa.
Keskustelimme, pohdimme. Yritin selvittää itselleni, mitä minun tai meidän pitäisi tämän tiedon valossa tehdä. Elämältäni oli pienessä hetkessä romahtanut pohja alas.

Tiesin varmaksi, että mikäli todella haluaisin tulevaisuudessa lapsia - en ollut täysin varma siitä - haluaisin saada ne Miehen kanssa. Mies tiesi, ettei ajatus omasta lapsesta tuntunut hyvältä ajatukselta nyt eikä ollut tuntunut koskaan aiemminkaan, muttei ollut varma tulisiko se joskus myöhemmin tuntumaan.

Ajatus erosta tuntui fyysisenä kipuna.
Molemmista tuntui ylipäänsä käsittämättömältä ajatus, että eroaisimme nyt sen takia, että mahdollisesti tulevaisuudessa tapahtuisi asia x tai y.
Tiesin, että katuisimme hätiköityä eroa. Miettisimme lopun elämäämme, miten meille olisi lopulta käynyt, jos olisimme katsoneet pidemmälle.

Olimme molemmat samaa mieltä siitä, ettemme kumpikaan halunneet lapsia juuri nyt.
Totesimme, ettei asian ratkaisemisella ja valintojen tekemisellä ollut akuuttia kiirettä.

Päädyimme nopeasti tulokseen, että päivittäisellä asiasta puhumisella ja yhdessä vatvomisella tulisimme molemmat hulluiksi. Päätimme siis jättää asian toistaiseksi siihen ja yrittää elää normaalia elämää yhdessä.

Sain usealta läheiseltä ystävältä tylyn ja yksinkertaisen neuvon jättää Mies.
Asia oli minusta kaikkea muuta kuin tylyn yksinkertainen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti