En ollut (niin typerältä kuin se kuulostaakin) koskaan ennen tullut edes ajatelleeksi vaihtoehtoa, jossa Mies saattaisi valita lapsettomuuden minun sijastani.
Yhtäkkiä se mahdollisuus loisti silmieni edessä.
Kuin olisin laittanut ensimmäistä kertaa kunnolliset silmälasit päähäni.
Jälkeen päin selvisi, että Mies oli kyllä tiedostanut tämän vaihtoehdon olemassaolon koko suhteemme ajan. Hän oli kuitenkin työntänyt sen mielessään mahdollisimman syvään sopukkaan, koska vaihtoehto hirvitti myös häntä.
Kyseinen ajatusprosessi päässäni kuulin radiosta joululaulun, olihan tapaninpäivä. Niin kornia kuin se onkin, laulun sanat saivat ihan uuden merkityksen.
"Kerran loppuun satu joulun saa. Suru säveliä sumentaapi.
Kerran silmän täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet. Siks oi tähtisilmät, loistakaa.”
Samassa hetkessä ymmärsin konkreettisesti, mitä tämä kaikki tarkoitti.
Rakastan joulua, mutta meillä voisi olla edessämme rajallinen määrä yhteisiä jouluja. Joskus voisi tulla aika, kun viettäisimme joulua kumpikin tahoillamme muiden seurassa - tai yksin. Joskus voisi tulla aika, kun emme voisi olla enää yhdessä. vaikka kuinka paljon sitä molemmat haluaisimme.
Niinä joulun pyhinä itkin tavalla, jolla en ollut ennen itkenyt.
Se ei ollut pelkkää järkytystä, tuskaa ja surua.
Päällimmäisenä oli elämän uskomaton epäreiluus. Pohjaton epätoivo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti