Paula

Paula Vesala on raskaana.

Hän on hiljattain kertonut ensimmäistä kertaa julkisuudessa kokemastaan sekundäärisesta lapsettomuudesta ja läpikäymistään rankoista IVF-hoidoista.

Ajasta, kun toive saada toinen lapsi oli riipaiseva, ja josta loppujen lopuksi piti luopua.

Kunnes sitten.

"Sanottiin, että olisi mahdotonta, mutta hän päätti tulla kuitenkin”, hän lausuu Instagramissa raskausmahakuvansa yhteydessä.

Uutinen ei paiskaa keuhkoistani ilmoja pihalle, kuten aiemmin tapahtui. Kuten lopulta tapahtui ihan kenen tahansa raskausuutisten takia. Tuttujen, julkisuudenhenkilöiden, täysin tuntemattomien.

Se ei heitä verille runneltua kehoa suoraan meriveteen kellumaan, nauttimaan poltteesta.

"Ei ole aina kyse siitä, että joku on valinnut jotain, että on valinnut saada lapsen. Osa ei vaan niitä saa. En saanut enempää lapsia", Paula on tiivistänyt PMMP:n Ei enää ikinä-dokumentissa.

Olen tavallaan onnellinen hänen puolestaan.

Hän on toivonut toista lasta pitkään, tehnyt kaikkensa toiveen eteen ja joutunut luopumaan siitä.
Ja nyt hän on viimein raskaana.

Pidän hänenlaisiaan jonkinlaisina sielunkumppaneinani.

Me, jotka olemme rämpineet lisääntymisen kanssa.
Me tiedämme jotain sellaista, mitä useat eivät tiedä.

Mutta jokin siinä jäytää.

Olen niin sanattoman kateellinen.

Hän toivoi toista lasta pitkään.
Silti hän on saanut pian kaksi lasta ilman hoitoja.

Asia, johon itse tuskin pystyn koskaan, en edes yhtä kertaa.

En tiedä onko kateuteni kovin oikeutettua, koska olenhan minäkin saanut yhden lapsen.
Hoitojen avulla, mutta kuitenkin. Onko sillä edes väliä?

Lapsemme rakastaa nykyään nähdä videoita itsestään vauvana.

Olemme siinä vaiheessa, jossa niiden lumo on valtavan voimakas.
Hän voisi tuijottaa niitä tuntitolkulla.

Eräänä iltana hän makoilee sohvalla isänsä kanssa, he katsovat videoita puhelimesta.

Olohuoneen täyttää pienen vauvan räkäinen, korviahuumaavan äänekäs kikatus.
Lapsi katsoo itsensä pientä versiota silmät säihkyen ja nauraa katketakseen.

Videolla kikatukseen tulee tauko.
Sieltä kuuluu isän huvittunut ääni.

"Niin?" hän kysyy kujeilevasti. "Olikos sinulla vielä jotain muuta asiaa?"

Se lempeys, mikä hänen äänensä painona kaikuu.
Pehmeys, hellyys, ylpeys.

Se murtaa sisältäni kaikki sinne koskaan rakennetut muurit, entiset ja nykyiset.
Se tulee suoraan keskelle sisintäni ja laittaa sinne valot päälle.

Miksi en muistanut, että hän puhui noin?

Miksi en muistanut, että tuollaista oli?

Miksi muistan sen vasta nyt?