Hiipien

Ilmeisesti en enää osaa olla ilman ehkäisyä ilman samoja ikiaikaisia maneereja.
Kuin huomaamatta lipsahdan niihin uudelleen.

Ovulaation ajankohdan tunnistaminen.
Pyyhkiessä paperin tarkistaminen.
Kaikenlaisten tuntemusten jatkuva kyttääminen.

Kivistääkö, oliko tuo repäisykipu kyljessä?

Milloin kuukautisten pitäisi alkaa, minkä pituinen kierto on?

Ollaanko nyt ajallaan vai myöhässä, mitä se tarkoittaa, vai tarkoittaako mitään?

Onko tämä nyt kuukautisia edeltävää päänsärkyä vai jotain muuta?

Viikot kuluvat.

Se tulee hiljaa hiipien.
En mahda sille mitään.

Toivo.

Olenhan kuullut tuhat kertaa saman tarinan.
Kaveripiiristäkin tulee nopeasti laskettuna kolme mieleen viimeisen vuoden ajalta.

Ensimmäistä lasta on yritetty jonkin aikaa hartaasti, ehkä jopa vähän ihmetelty, mikä on vialla.
(Kunnes tietenkin on tultu raskaaksi, loppujen lopuksi helpohkosti, ja ilman hoitoja.)

Mutta toinen lapsi lähtee alulle ensimmäisestä suojaamattomasta yhdynnästä.

Voisiko meillekin käydä niin?
Voisinko tulla raskaaksi spontaanisti, ilman hoitoja?

Vaikka samalla tiedän, ettei minulle kävisi niin.
En tullut ilman hoitoja raskaaksi viimeksikään, enkä tule nytkään.

Tarvitsen siihen jo valmiin alkion.
Meillä olisi kolme sellaista, syväjäässä muutaman kilometrin päässä kotoa.

Sen lisäksi tarvitsen kaikki mahdolliset pistokset ja tukilääkitykset.

Mies ei haluaisi palata hoitoihin.
Tiesin sen jo ennen kuin hän tällä viikolla sanoi niin.

Toisaalta, olisiko minusta siihen kuitenkaan?
Elämään kahden lapsen kanssa.

Ei tämä yhdenkään lapsen kanssa mitään riemuvoittoa ole ollut.
Mutta silti.

Haluaisin, että heitä olisi kaksi.

Toivo on yksi inhokkiasiani maailmassa.
En jaksaisi sitä.

Se imee ihmisen kuiviin.
Käyttää ympäriltään elinvoiman, imee kaiken valon itseensä.

Kuin astuisit utuisen autiolle suolle ja toteaisit, että no, eihän tämä upota juuri yhtään.
Tuskinpa on haittaa, jos kävelen vähän.

Jospa yksi askel eteenpäin.

Ja vielä yksi.

Annat itsellesi luvan yhä uudelleen ja uudelleen, etenet aina vähän kauemmas.

Kunnes tulee se hetki, kun huomaat, ettei kumppari enää irtoa.
Olet jäänyt jumiin, etkä pääse enää irti.

Ensin päästän itseni tarkastelemaan mahdollisuuksia, mutta realistisella tavalla.

Voisinko olla raskaana?

Onhan se mahdollista, totean vielä suhteellisen neutraalisti.
Noin teoreettisella tasolla.

Viikon päästä mietin, mikä olisi vauvan laskettu aika, jos olisin raskaana.
Miten kertoisin kaikille. Milloin äitiysloma alkaisi.

Siitä viikon päästä näen taas kaikenlaisia merkkejä samalla tavalla, kuin vuosia sitten.
Niitä samanlaisia aidoilta tuntuvia, mutta todellisuudessa olemattomia, kuin aiemmin.

Ajatus kasvaa päässäni sitä mukaa, kuin sitä ajattelen.
Yhtäkkiä ei tunnukaan enää niin kaukaa haetulta, että olisin raskaana.

Asiaa ei yhtään auta, että tiedän varsin hyvin ensimmäisestä raskaudesta, että hämmentävyyteen asti oireeton alkuraskaus voi olla täysin mahdollinen, ja johtaa terveen lapsen syntymään.

Kun verenvuoto alkaa, ajattelen, etten haluaisi olla tässä.
Ja silti taas olen.