Kehomuistoja

Yhtäkkiä kehomuistot valtaavat minut päivittäin.
Tunnen pitkästä aikaa erilaisia menneisyydestä tuttuja tuntemuksia.

Kivistyksiä, kolotuksia.
Nipistyksiä, kramppeja.

Ne saavat minut uppoamaan omiin maailmoihini.
Niin monta vuotta tunnustelin niitä lähes päätyönäni.

Tunnen ovulaation lähestyvän.
Vuosiksi olin unohtanut kaikki sen merkit.

Olen äärimmäisen hämmentynyt.
En tiedä, mitä minun pitäisi sillä tiedolla tehdä.

Syvälle hermostooni kaiverrettu mekanismi herää:
Nyt pitäisi yrittää! Ei kai tätä mahdollisuutta haluta heittää hukkaan?

Verenpaine ampaisee välittömästi taivaisiin.
Joudun muistuttamaan itseäni, ettei tilanne oli sama, kuin silloin.

Jos päätämme toivoa toista lasta, pakkasen alkiot kai kannattaisi käyttää ensin.
Ihan jo mielenterveydellisistä syistä.

Kun päivät vilahtavat ohi ilman energiaa seksiin, olen salaa helpottunut.
Minun ei tarvitse edes elätellä toiveita, että olisin raskaana.

Tuntuisi pelottavalta palata takaisin toivomisen kehään.
Tietämättä, pääseekö sieltä enää koskaan pois.

Viimeksi hoitojen ja raskauden ajan olin hukassa identiteettini kanssa.
Olin joku, jonka tilanteelle ei ollut nimitystä.

Olin kuin itsellinen äiti, mutta en kuitenkaan, sillä olin parisuhteessa.

Olin kuin yksinhuoltajaksi jäänyt, mutta en kuitenkaan, sillä olin parisuhteessa.

Olin kuin tavallinen, puolisonsa kanssa lasta toivonut nainen, mutta en kuitenkaan, sillä kukaan ei odottanut tai iloinnut kanssani.

Muuttuisiko se, jos lähtisimme hoitorumbaan uudestaan? Ja jos, niin miten?
Voisinko olla uudestaan sellainen, jolle ei ole nimeä?

Nukkuessa alitajuntani tulkitsee ovulaatiokivut omalla tavallaan.
Se palaa aikaan, jolloin viimeksi olen tuntenut vihlaisuja munasarjoissa.

Näen unta, jossa olen raskaana.

Olen vavisuttavan onnellinen.
Niin onnellinen, että voisin läkähtyä, sulaa lammikoksi siihen paikkaan.

Minussa ei ole epäilyksen häivääkään.
En malta odottaa, että pääsen kertomaan kaikille.

Aamulla uni päättyy, mutta tuntemukset jatkuvat.
Joudun muistuttamaan itseäni, mistä ne oikeasti johtuvat.

Kun kuukautiset alkavat, on omituista huomata suhtautuvansa niihin neutraalisti.
Niin pitkään ne olivat hiekkaa heitettynä jokaisen epäonnistuneen hauta-arkun päälle.

Miksi kutsuttiinkaan kuukautisten alkamispäivää?

Jo viiden sekunnin kuluttua muistan.
Kp 1. Kiertopäivä numero yksi.

Kaivan siteitä kaapeista. En ole käyttänyt niitä vuosiin.
Minipillerit ovat pitäneet vuodot poissa kokonaan.

Muistan, kuinka yrittämisaikana välttelin syömästä kipulääkkeitä kuukautiskipuihin.
Halusin kehoni kärsivän siitä, mihin se ei pysty. 

Millaista olisi seisoa taas sen polun alussa?

Miten erilainen siitä tulisi tällä kertaa?