Välillä edelleen hätkähdän.
Kun katselen pientä sähköhammasharjaa vessan lavuaarin reunalla.
Minikokoista lumikolaa, joka on jäänyt vielä kenolleen takapihan ulkovarastoa vasten.
Levälleen jääneitä leluja keskellä olohuonetta.
Uusia pikkuautokuvioisia housuja, jotka ostin kirpputorilta.
Niissä on se tärkein ominaisuus, joita housuilta nykyään vaaditaan:
Vetoketjutaskut.
Onko tämä tosiaan minun elämääni nykyään?
Useimmiten se tuntuu aivan normaalilta, tavanomaiselta.
Arjen kiireissä yritän painaa asioita mieleeni ja pitää niitä siellä.
Kuten, että huomenna on päiväkodissa oman lelun päivä.
Ja hammastarkastus on ensi viikolla, mitenhän saan siellä lapseni avaamaan suunsa.
Mutta toisinaan se iskee edelleen tietyissä paikoissa, joissa olen lapsen asialla, mutta ilman lasta.
Useimmiten lastenkirppiksillä, kauppojen lastenvaateosastoilla tai leluhyllyillä.
Ja kun se tulee, on kuin se tunne ei olisi koskaan poissa ollutkaan.
Kuin tempautuisin omista kuvitelmistani takaisin reaalimaailmaan.
Mitä minä täällä teen?
Sitten havahdun.
Minullahan on lapsi.
Minulla on ihan oikea syy olla täällä.
Muiden raskauksia sivusta seuratessa oma raskaus tuntuu kaukaiselta, kuin unelta.
Olinko itsekin tosiaan joskus raskaana?
Onnistuiko se?
Syntyikö siitä elävä lapsi?
Miten se on mahdollista?
Olin pitkään niin turtunut siihen, ettei mikään onnistu.
Ei minun kohdallani, muiden kyllä sitäkin enemmän.
Niissä hetkissä olo on irrallinen.
Ihan kuin olisin vain leikisti jonkun äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti