Valossa

 

Huhtikuussa puhelin soi.

Näytöllä vilkkuu tuttu nimi.
Tahattomasta lapsettomuudesta kärsivä ystäväni.

Hän on käynyt tänään puolisonsa kanssa lapsettomuuspolilla ensikäynnillä.
Tiedän jo saamistani pohjustavista viesteistä, etteivät uutiset olleet hyviä.

Vetäydyn makuuhuoneeseen puhumaan.

Iltapäivän aurinko paistaa sängylle häpeilemättömän kirkkaasti.
Sen lämmön voi tuntea pelkästään katsomalla sitä.

Olen jo sulkemassa verhoa, kunnes tulen toisiin ajatuksiin.
Asetun sängylle kirkkauteen, häikäistyn ja siristän silmiäni.

Vastaan. Suljen silmäni, kuuntelen.
Tiedän, ettei lausumiani sanoja tarvita paljoa, niillä ei oikeastaan ole hirveästi väliä.

Ystäväni ei todennäköisesti tule muistamaan paljoakaan siitä, mitä olemme puhuneet.

Mitä hän on sanonut, mitä minä olen sanonut.
Mutta hän voi muistaa, että olin läsnä.

Tilanne on huono.
On lähdettävä suoraan IVF-hoitoihin, aikaa ei ole hukattavaksi.

"Mä en oo tainnu ees kunnolla vielä sisäistää tätä", ystävä sanoo.
Hänen äänensä on epäominaisen vaisu, painoton ja koruton.

Auringonvalo hellii ja hivelee poskiani.
Sen aseistariisuva lämpö viipyilee iholla.

Asetelmassa on jotain symbolista.

Minä puhun hänelle täältä, todellisuuden toiselta puolen.

Toisessa huoneessa lapseni lopettelee päivällistä isänsä kanssa.
He yrittävät saavuttaa sovintoa siitä, montako lusikallista pitää vielä ottaa.

Ystävä kertoo itkeneensä koko pitkän tutkimuskäynnin ajan.
Paitsi sen hetken, kun oli kysynyt lisätietoja lahjasoluhoidoista.

Tulee väkisin mieleen juuri käynnissä oleva kuulento, josta on uutisoitu paljon.

Maapallon ja kuun etäisyys on 400 000 km.
Tiedän, että vallitsevissa nykytilanteissamme etäisyys välillämme on yhtä suuri.

Vaikka ymmärrän paljon siitä, mitä hän käy läpi, olen päässyt jo toisaalle.
Asiat eivät tunnu enää jatkuvana painontunteena rintakehällä, vatsassa, kurkussa, askelissa.

Mutta muistan kaiken.
Voi, miten hyvin muistankin.

Miltä loputon odotushuoneissa istuminen tuntui.
Miltä metallista kylmyyttä hohkava sisäultralaite tuntui sisään aseteltuna.

Miltä tuntui pistää itseään tärisevin käsin. Millaista oli muuttaa perusterveen, lääkkeitä tarvitsemattoman ihmisen identiteetti ihmiseen, joka tarvitsisi dosetin lääkkeilleen.

Millaista oli, kun vuosien ajan maailma hajosi pirstaileiksi kerran kuukaudessa veren tullessa.
Millaista oli miettiä, miten selittää pistosten aiheuttamat mustelmat saunassa äidilleen.

Miten typerän kirjaimellisesti otin ohjeen, että punktioon tulee mennä rakko täynnä.
Miltä tuntui olla jatkuvasti niin huolissaan, ettei päähän mahtunut mitään muuta.

Ystäväni on kuun pimeällä puolella.
Minä olen jossain, missä kirkkaampaa ei voisi olla, ehkä Saharan autionmaassa?

Olen kirjaimellisesti valon puolella.
Hän on vielä pimeässä, joka toivon mukaan saadaan päättymään.