Kätköistä

Kolmeen vuoteen en ole halunnut antaa mitään vauvatavaroita pois.

Olen pakannut suljettaviin muovilaatikkoihin pienenpienet bodyt ja lelut.
Myssyt, tossut, kuolalaput ja äitiyspakkauksen makuupussin.

Puisen narullisen norsun, jota voi vetää perässään.
Pehmeän kylpykirjan, jossa on etusivulla kalan kuva.

Sen jälkeen olen kätkenyt laatikot kaappeihin, pois näkyvistä.
Tietäen hyvin, että muistan silti niiden olemassaolon.

Kerran Mies katsahti kaappiin survottua sitteriin ja puuskahti, eikö tavaroita kannattaisi alkaa myymään, tai antamaan pois. Sen jälkeen hän ilmeisesti päätteli ilmeestäni, ettei asiasta ole soveliasta puhua noin.

Olin järkyttynyt.
Lapsemme ei ollut kuin korkeintaan puolivuotias silloin.

Ja niin vain se oli jo purkautunut Miehen suusta.
Tulevaisuus, johon ei sisälly toista lasta.

Mutta olen pitänyt pääni.

En ole heittänyt pois mitään mahdollisesti tarpeellista.
Se on tuntunut tärkeältä.

Pelkään, että jos luovun vauvaan liittyvistä tavaroista, luovun myös ajatuksissani hänestä.
En suostu hyväksymään enkä uskomaan sitä, etteikö tavaroille voisi joskus olla vielä tarvetta.

Vauva-aika ei tosin ole ajankohta, jota aktiivisesti kaipaisin.

En edes välttämättä haluaisi tai tarvitsisi niinkään itselleni toista vauvaa.
Haluaisin toisen lapsen, joka joskus ei enää ole vauva.

Ennen kaikkea haluaisin lapselleni sisaruksen.

Järjestellessäni lapsen kesävaatteita kaappeihin törmään muutamiin vauvansukkiin ja lapasiin.

En tiedä, miksi ne ovat jääneet ritiläkoriin irralleen pyörimään.
Luulin jo pakanneeni kaiken syvemmälle kaappeihin, silmieni ulottumattomiin.

Lapaset ovat käsittämättömän pieniä.
Ne riisuvat aseista minimaalisella peukalonpaikallaan.

Toimistollamme on pari työntekijää, jotka saavat kesällä ensimmäisen lapsen.
Illalla laitan pienet sukat ja lapaset työlaukkuun.

Jään katsomaan niitä pitkäksi aikaa.

Olenko nyt aivan varma tästä?

Annanko ne tosiaan pois?
Voinko tehdä niin?

Toisaalta, ne ovat vain kahdet minikokoiset lapaset. Harmaat ja tummansiniset.
Vain pienet valkoiset sukat, joissa on hellyyttäviä pesukarhun kuvia.

Eivätkä edes mitenkään erityiset lapaset.
Lapseni käytti niitä ehkä muutamia kertoja.

Sukkien hohtavasta valkoisuudesta päätellen niitä ei ole käytetty välttämättä yhtäkään kertaa.

Patistan itseäni, yritän ravistella oudon tunteen pois.
Ei tämä ole niin iso juttu.

Jos meille tulee joskus toinen lapsi, ei hän lapasitta jää.