Kolmeen vuoteen en ole halunnut antaa mitään vauvatavaroita pois.
Olen pakannut suljettaviin muovilaatikkoihin pienenpienet bodyt ja lelut.
Myssyt, tossut, kuolalaput ja äitiyspakkauksen makuupussin.
Puisen narullisen norsun, jota voi vetää perässään.
Pehmeän kylpykirjan, jossa on etusivulla kalan kuva.
Sen jälkeen olen kätkenyt laatikot kaappeihin, pois näkyvistä.
Tietäen hyvin, että muistan silti niiden olemassaolon.
Kerran Mies katsahti kaappiin survottuun sitteriin ja puuskahti, eikö tavaroita kannattaisi alkaa myymään, tai antamaan pois. Sen jälkeen hän ilmeisesti päätteli ilmeestäni, ettei asiasta ole soveliasta puhua noin.
Olin järkyttynyt.
Lapsemme ei ollut kuin korkeintaan puolivuotias silloin.
Ja niin vain se oli jo purkautunut Miehen suusta.
Tulevaisuus, johon ei sisälly toista lasta.
Mutta olen pitänyt pääni.
En ole heittänyt pois mitään mahdollisesti tarpeellista.
Se on tuntunut tärkeältä.
Pelkään, että jos luovun vauvaan liittyvistä tavaroista, luovun myös ajatuksissani hänestä.
En suostu hyväksymään enkä uskomaan sitä, etteikö tavaroille voisi joskus olla vielä tarvetta.
Vauva-aika ei tosin ole ajankohta, jota aktiivisesti kaipaisin.
En edes välttämättä haluaisi tai tarvitsisi niinkään itselleni toista vauvaa.
Haluaisin toisen lapsen, joka joskus ei enää ole vauva.
Ennen kaikkea haluaisin lapselleni sisaruksen.
Järjestellessäni lapsen kesävaatteita kaappeihin törmään muutamiin vauvansukkiin ja lapasiin.
En tiedä, miksi ne ovat jääneet ritiläkoriin irralleen pyörimään.
Luulin jo pakanneeni kaiken syvemmälle kaappeihin, silmieni ulottumattomiin.
Lapaset ovat käsittämättömän pieniä.
Ne riisuvat aseista minimaalisella peukalonpaikallaan.
Toimistollamme on pari työntekijää, jotka saavat kesällä ensimmäisen lapsen.
Illalla laitan pienet sukat ja lapaset työlaukkuun.
Jään katsomaan niitä pitkäksi aikaa.
Olenko nyt aivan varma tästä?
Annanko ne tosiaan pois?
Voinko tehdä niin?
Toisaalta, ne ovat vain kahdet minikokoiset lapaset. Harmaat ja tummansiniset.
Vain pienet valkoiset sukat, joissa on hellyyttäviä pesukarhun kuvia.
Eivätkä edes mitenkään erityiset lapaset.
Lapseni käytti niitä ehkä muutamia kertoja.
Sukkien hohtavasta valkoisuudesta päätellen niitä ei ole käytetty välttämättä yhtäkään kertaa.
Patistan itseäni, yritän ravistella oudon tunteen pois.
Ei tämä ole niin iso juttu.
Jos meille tulee joskus toinen lapsi, ei hän lapasitta jää.
Voin niin samaistua näihin fiiliksiin. Kirjaimellisesti itkin kotona kun varasin kirpputori pöydän ja hinnoittelin sinne menevät vaatteet. Vein suurimman osan vauvanvaatteista, kaikista rakkaimmat säästin. Vauvatavaroita muuten en ole pystynyt laittamaan eteenpäin. Välillä käy mielessä kannattaisiko esim. turvakaukalosta luopua nyt kun siinä olis vielä käyttövuosia useampi vai hillota kaapissa niin kauan jos mahdollisesti joskus vielä tulisi itsellä käyttöön. Tällä hetkellä tuntuu niin ihmeelliseltä ajatus että saisi joskus vielä pukea niitä pieniä vaateita jollekin. Tällä hetkellä on niin toivoton olo saako lapseni koskaan sisarusta / sisaruksia, samalla kun ympärillä olevat ihmiset lisääntyy jatkuvalla syötöllä. Tuntuu pahalta kun huomasin eräs päivä että me ollaan ainoita kellä on vaan yksi lapsi meidän kaveriporukoissa. Kaikilla kellä on meidän lapsen kanssa samanikäisiä lapsia, on jo yksi tai kaksi sen jälkeenkin. Muut näyttää menevän elämässä eteenpäin, itse tuntuu että poljen paikoillaan samassa tilanteessa. Yksi tuttuni avautui kuinka ei välttämättä olisi halunnut yhtäkään lasta, mutta odottaa kolmatta.
VastaaPoistaEilen läheinen ystäväni ilmoitti odottavansa vauvaa, taas. Kyyneleet kihosi silmiin kun luin viestin. Eihän muiden onni ole multa pois jne mutta väistämättä välillä toiset vauva-uutiset kolahtaa enemmän kun toiset.
Somesssa oon ärsyyntynyt julkaisuihin missä heitetään vitsillä "halusin yhden lapsen mutta sainkin x määrän" /
"meistä ei pitänyt tulla suurperhettä mutta nyt onkin kuusi lasta"
ja pyydetään kommentoimaan montako lasta sinä halusit. Tekis mieli käydä kommentoimassa jokaiseen tälläiseen julkaisuun että aina se ei todellakaan vaan ole siitä kiinni montako nyt itse sattui haluamaan.
Menipä tää kommentti taas vähän sivuraiteille vaihteeksi :D Haluan vaan että tiedät tämän blogin tuovan niin paljon lohtua mulle ja varmasti monelle muullekin. Tunne siitä ettei ole yksin tässä tilanteessa, lohduttaa ❤️🩹 Iloa, valoa ja lohtua kesään, meille kaikille ❤️
-S
Voi, tuntuu niin raastavalta sun puolesta, kyynelsilmin kirpparille laitetut vauvanvaatteet.. 💔 Ymmärrän äärettömän hyvin tuon, ettei vain pysty luopumaan muista vauvatavaroista vielä, mieli haraa vastaan.
PoistaJa hyvin samanlainen tilanne itsellä, käytännössä lähes kaikilla ystävillä alkaa olla vähintään kaksi lasta, olemme Miehen kanssa ilmiselvässä vähemmistössä. Emme sentään ihan ainoita yksilapsisia, voin vain kuvitella, miten pahalta se todellisuus tuntuisi huomata..
Kaikki tuollaiset kirjoittelut loukkaavat ja ärsyttävät niin paljon. Ihan kuin se olisi tosiaan vain kiinni siitä, montako lasta päättää haluta. Toimistolla työkaverit vitsailevat, että pitäisikö sitä vielä yksi, niin saispahan vähän pitemmän kesäloman sit ens vuonna..
Kiitos tuhannesti sanoistasi, jälleen kerran!
Kaikesta huolimatta valoisaa kesää sinnekin. ❤