keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Hetkinen?

Paras ystävä, kummitytön äiti kertoo, että kannattaa varautua yllättäviin oireisiin, joita voi ilmaantua hetkessä yllättäen. Ja ne voivat olla oikeastaan mitä vaan.

Samana iltana nukkumaanmennessä ährään peiton ja tyynyjen kanssa.
Oikea nänni on kipeä ja arka. Sattuu kun peitto, tai oikeastaan mikä vaan, osuu siihen.

Se on taas Terolutien ansiota, totean itselleni ja käännyn toiselle kyljelle, kokeilen, olisiko se parempi.

Muutaman minuutin päästä havahdun.

Hetkinen? Terolut teki aina vasemman nännin kipeäksi, ei oikean.

Ja hetkinen.

Enhän edes syö enää Terolutia?

Pesen ja käytän vaaleita alushousuja, joissa mahdollinen veri näkyisi paremmin.

Käyn vessassa öisinkin valot päällä, jotta näen, mitä paperiin tulee pyyhkiessä. Kerran unohdan sytyttää valot. En heitä paperia pönttöön, ennen kuin olen tarkistanut lampun valossa, onko tullut verta.

"Sulle annan kaiken, kaiken. Maallisen ja maanalaisen", PMMP laulaa radiossa.
"Dam-di-dam-dam, lauluni. Dam-di-dam, rakkaalleni."

Laulu kuulostaa mukavan huolettomalta. Sen aikana voin itsekin yrittää teeskennellä olevani sellainen.
Heidän äänensä kuulostaa hellältä.

Olisipa hauskaa, jos olisi joku, jolle noin voisi laulaa, ajattelen.
Niin. Paitsi minullahan ehkä on?

Vai onko?

Käyn jatkuvaa taistelua siitä, mitä uskallan ajatella, ja mitä en.
Suurin osa päivästä menee kaikenlaisten ohikiitävien ajatusten torppaamiseen.

Raskaustesti rypistyneine ohjeineen lojuu edelleen olohuoneen pöydällä, jonne se sinä eriskummallisena päivänä jäi. En enää uskalla laittaa sitä pois. Näköjään minussa on sen verran taikauskoa.

Toisekseen, joka kerta kun näen sen, se auttaa käsittämään, että niin todella tapahtui.
Vaikken selvästikään edelleenkään ymmärrä sitä.

Silti se auttaa muistamaan, hahmottamaan paremmin. Jos ei muuta niin edes sen, että oli se sellainen yksi asia, mikä on nyt tässä aika pinnalla.

Haalistunut plussa on edelleen erotettavissa.
Joka kerta kun näen sen, tuntuu yhtä uskomattomalta.

On yhä vaikeampi käsittää, että jollekulle tämä on arkipäivää.
Että jotkut näkevät niitä aina, kun pesevät alushousunsa puolison kanssa samassa pyykissä.

Ajatus kemiallisesta raskaudesta, tuulimunasta tai varhaisesta keskenmenosta ei jätä rauhaan.
Keskeytyneessä keskenmenossa ei välttämätä vuodeta verta.

Yksi mahdollisuus on kohdunulkopuolinen raskaus. Tiedän, että sekin on yhtä lailla mahdollista IVF-hoidoissa, vaikka kieltämättä tuntuu erikoiselta. Miten niin voi järjen logiikalla ajateltuna käydä, kun alkio on jo kerran onnistuneesti laitettu kohdun sisäpuolelle?

En tiedä. Tiedän vain, että niinkin voi käydä.

Aamuisin tunnen erikoista jomotusta.

Kipua, joka ei kuitenkaan varsinaisesti ole kipua.
Joka on samalla tuttua, muttei kuitenkaan ole.

Tunnen sitä muinakin aikoina, jos olen ollut pitempään samassa asennossa ja sen jälkeen liikahdan.
Erityisesti iltaisin on menkkamaisia kramppeja, jotka aiheuttavat joka kerta sydämenpysähdyksen.

Vaikka ne eivät tunnu ihan tyypillisiltä menkkakivuilta, säikähdän silti. On käsittämätöntä, miten ehdollistuneeksi tietyille, edes vähän sinne päin oleville tuntemuksille ihminen voi ajan saatossa tulla.

Kramppi tarkoittaa minulle sitä, että verta tulee hetkellä minä hyvänsä.

Menkkamaiset tunteet tuntuvat itselläni aina ensisijaisesti suoraan alapäässä.
Nämä tuntuvat ylempänä, vatsan alueella. Eli kohdussa, olettaisin.

Silti pelkään jatkuvasti, että yhtäkkiä tunnenkin sen viiltävän perus-menkkatunteen, ja tiedän, että kaikki on ohi.

Kuukautissovelluksen "Raskaustesti positiivinen"-valinta on suuren henkisen kynnyksen takana.
Kun olen painanut sitä, harkitsen pitkään vakavissani vaihtavani sen takaisin perusnäkymään.

Yhtenä päivänä sormeni osuu vahingossa kohtaan, josta merkitään uusien kuukautisten alkaminen.
Sovellus on eri mieltä. "Olet yhä raskaana nyt!" se huomauttaa. "Haluatko sammuttaa raskaustilan?"

En halua.

Mutta raskaussovellusta en pysty lataamaan. Se tuntuisi samalta, kuin jos pystyttäisin vatsani päälle tuulessa liehuvan plakaatin, jossa lukee: "KUOLEMA, TULE TÄNNE JA KORJAA!"

Annan itselleni luvan ostaa ja tehdä seuraava raskaustesti noin viikon päästä ensimmäisen raskaustestin tekemisestä, jos kuukautiset eivät ala sitä ennen. Päätän ostaa sellaisen, jossa on viikkonäkymä. Samalla päätän, etten tee liuskatestejä ollenkaan.

Tunnen itseni ja tiedän, ettei siitä tulisi yhtään mitään, jos alkaisin seurata ja vertailla liuskatestien viivoja ja niiden paksuutta tai mahdollista haalistumista. Tulisin vain hulluksi. Hyvä etten tälläkin hetkellä jo näe omiani. Esimerkiksi verta siellä, missä sitä ei todellisuudessa ole.

Teen toisen testin raskausviikolla 5+1, eli yhtä päivää vaille viikko ensimmäisestä. Olen ajatellut, että näyttöön kuuluisi kaiken järjen mukaan tulla teksti "3+". Siihen tulee teksti "Gravid, Raskaana, 2-3".

Kun olen selvinnyt taas yhdestä kammiovärinästä, lyhyt googlettelu kertoo, ettei ole mitenkään tavatonta vaan melko yleistä, että näillä viikoilla saa vielä astetta pienemmän viikkonäkymän, vaikka kaikki olisi hyvin.

Toinen vaihtoehto on mikäpäs muukaan kuin se, ettei kaikki ole hyvin.

Puhelimeni välilehdellä on edelleen Simpukka-yhdistyksen kesän tapahtumakalenteri auki.
Tuntuu, etten vain yksinkertaisesti pysty poistamaan sitä.

(En tiedä oletteko huomanneet, etten esimerkiksi ole vieläkään kyennyt luomaan blogiin tunnisteita "raskaana" tai "rv jotakin".)

"Päivä kerrallaan", sanoi lapsettomuuspolin hoitaja. Neuvo oli kliseinen, mutta yhtä kaikki hyvä.

Tänään olen (kai) raskaana.


6 kommenttia:

  1. Voi Kuu! Niin tuttuja tunteita.
    Tarkistan edelleen joka kerta pyyhkiessä paperin, vaikka vaihtui "jo" raskausviikko 12. Säilytin myös raskaustestin ja aluksi katselin sitä aina kun tuntui niin epätodelliselta koko raskaus. Mulla ei alkanut kunnon oireet heti, mutta sen jälkeen niitä on kyllä riittänyt. Tiedän että on pelottavaa miettiä mitä oireet / oireettomuus kertoo. Niin ahdistavalta kuin se tuntuukin, varhaisultra on ainut josta näkee onko kaikki niinkuin niillä viikoilla pitää ollakin. Jos mahdollista niin suosittelen käymään (ellei kuulu automaattisesti teidän tilanteessa.)

    Mulla oli myös aluksi pahojakin repäisykipuja tai mitä nyt oikealta nimeltään ovatkaan. Välillä oli myös kunnon menkkamaisia jomotuksia ja siihen päälle lisääntynyt valkovuoto niin aluksi ravasin vainoharhaisesti vessassa tarkistamassa että onko verinen vuoto alkanut. Nuo kivut ja jomotukset ilmeisesti johtui kohdun venymisestä.

    Tuntuu ettei itse osaa vielä olla niin onnellinen tässä tilanteessa kuin "pitäisi." Tai tietenkin olen, mutta samalla pelottaa niin valtavasti jos joku meneekin pieleen ja uskottelee itselle että pettymys olisi pienempi kun ei olisi nyt jo maailman onnellisin. Vaikka eihän se niinkään mene.
    Huomaan kuitenkin että olen kuitenkin muodostanut suhteen sisälläni kasvavaan vauvaan, välillä saan itseni kiinni silittelemästä olematonta raskausmahaani ja ajattelen liikuttuneena minkä kokoinen vauva milloinkin on raskaussovelluksen mukaan. Ja olen alusta asti ajatellut vauvan olevan vauva, tuntuu jotenkin karulta kutsua alkioksi tai sikiöksi. Vauva tuntuu niin tärkeältä ja ihanalta.

    Tsemppiä niin paljon ♥️ Tiedän millaista piinaavaa odotusta varsinkin tuo ihan alku on. Varsinkin kun kunnallisia ultria tarjotaan niin vähän ja viikot tuntuu pitkiltä kun odottaa ensin varhaisultraa ja sitten siitä seuraavaa minkä kunta tarjoaa. Meillä on puolentoista viikon päästä ensimmäinen kunnallinen ultra. Toivon niin paljon että siellä on kaikki hyvin. Samaa toivon sullekin! Rohkeutta, valoa ja voimaa!

    -S

    VastaaPoista
  2. Juu, aion ehdottomasti käydä varhaisultrassa yksityisellä! Kunnallisen puolen ultra olisi vasta viikolla 9+0, (mikä on muuten mielestäni yllättävän myöhään lapsettomuushoitotaustalla..?) enkä yksinkertaisesti kestä sinne asti tätä epätietoisuutta. Yritänkin kovasti nyt pitää ajatukset, toivon ja pään kasassa ja "kurissa", kunnes selviää, onko siellä mitään vai ei.. Ja pelkään niin kamalan paljon, että ei..

    Juuri tuo sama täysin epälooginen ajatusjumi, jonka mukaan ehkä pettymys olisi edes vähän pienempi, jos ei iloitse liikaa liian aikaisin.. Kiitos niin paljon empatiasta, ymmärryksestä ja omien kokemustesi jakamisesta. Tuntuu niin huojentavalta tietää, etten ole yksin tällaisten kummallisten ajatus- ja toimintamallien kanssa. ♥️ Kovasti tsemppiä sinullekin ekan kunnallisen ultran odottamiseen!

    VastaaPoista
  3. Kiitos tästä postauksesta sinulle ja ekasta kommentista kommentoijalle. Samaistun NIIIIIIN noihin tunteisiin ja ihana kuulla, etten ole ainoa hermoheikko.

    Tosiaan, vaaleat alushousut. Vessaan aina valot päälle. Pyyhkiminen todella varovaisesti, jotta ei ainakaan raapaise mitään limakalvovauriota ja joudu panikoimaan turhaan sen vuoksi. Nipistys jossakin -> googlaamista. Tummenevien viivojen analysointia ja kuvaamista, jotta voin mm. kesken työpäivän palata analysoimaan, onko se viiva nyt ihan oikeasti tummempi vai kuvittelinko vaan.

    Meillä tarina on eri kuin sinulla, aivan alkutekijöissään oleva raskaus on luomualkuinen eikä sitä ole yritetty mitenkään kovin pitkään, 7 kuukautta, johon mahtuu yksi kemiallinenkin. Vauvahaave on kuitenkin ollut jo vuosia mukana kipeänä ja sielua korventavana tunteena, joka on saanut ajattelemaan aika epähienojakin ajatuksia lähimmäisistä välillä.

    Mutta ei kai tämä tästä muuten kuin välietappeja asettamalla. Neuvolaan soitan sitten, kun viikkoja on enemmän kuin milloin se kemiallinen raskaus tuli ulos - eli TÄNÄÄN, paitsi että neuvolan puhelinajat olivatkin kesävaihteella, eli HUOMENNA, jos sinne asti päästään. On tämä melkoista touhua, mutta todella huojentavaa kuulla, että tämä on tällaista panikointia muillekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Vertaistuella on tässäkin asiassa (lue: sekoilussa) iso merkitys.

      Jotenkin en yhtään osannut odottaa tai tajuta, että minusta tulisi Tällainen. Että suhtautuisin kaikkeen näin huolestuneesti, ainakaan tällä kaliiperilla. Vaikka olisihan sen ehkä toisaalta voinut etukäteenkin arvata.. Olisin varmaan jo seonnut lopullisesti, jos olisin ostanut vielä liuskatestejä! :D

      Välietappien asettaminen on alkanut kuulostaa minustakin järkevältä, päivä kerrallaan niitä kohti meneminen. Hurjasti tsemppiä sinne panikoinnin keskellä, ja päivittelethän kuulumisia jatkossakin!

      Poista
  4. Itse toivon näin jälkikäteen, että olisin osannut ottaa rennommin esikoisen (ja toistaiseksi ainokaisen) odotusaikana. Suren, etten osannut nauttia raskaudesta yhtään ja keskityin ainoastaan kauhuskenaarioihin. Googlettelin neuroottisesti milloin mitäkin oiretta ja tuntemusta. Nyt vasta on realisoitunut se, että tuo saattoi hyvinkin jäädä ainoaksi raskauskokemuksekseni (koska luotto uusiin raskauksiin on pyöreä nolla), enkä oikein edes muista siitä mitään. Uskon 9kk pelossa elämisen myös vaikuttaneen synnytyksen jälkeisen masennuksen puhkeamiseen.

    No, tuntemuksiaan ei voi muuttaa tuosta vain, se on selvä. Haluaisin kuitenkin rohkaista sinua myös iloitsemaan raskaudesta, sillä näitä päiviä ja viikkoja ei saa enää myöhemmin takaisin. Ja se pirullinen Google kannattaa pitää visusti kiinni!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on hyvä pointti, kiitos sen ja oman kokemuksesi jakamisesta. On ihan totta, että jatkuvassa yltiöpäisessä panikoinnissa ja huolehtimisessa on "vaarana", että koko raskaus kokemuksena menee ikään kuin sumussa ohi.

      Itse koen, että ainakin tällä hetkellä omat suojamuurit ja pelot niiden takana ovat niin vahvoja, että on pakko päästä ensin yksityisen varhaisultraan katsomaan, onko siellä ketään. Tuntuu, että tarvitsen sitä tietoa päästäkseni edes alkuun koko asian prosessoinnissa. Kiitos rohkaisusta, aion silti pitää sanasi mielessä. Niin, ja vältellä Googlea!

      Poista