Kesäyön onni

Seison ultraäänikuva kädessä keskellä ruuhkaista kaupunkia.

Laitan viestin Miehelle, koska tiedän hänen odottavan sitä. "Yksi, jonka sydän on alkanut kaksi päivää sitten lyödä, ja lyö edelleen", kirjoitan. "Ok", saan vastaukseksi.

Ymmärrän hänen neutraaliutensa.

Mutta miksi itse olen näin turta, miksi kätilö oli enemmän tunteikas kuin minä?

Omaan ilmeisesti nykyään yhtä moninaisen tunne-elämän kuin aarnimetsän puupökkelö, tai ehkä pikemminkin pystyynkuollut yksinäinen kelo.

Jostain syystä päädyn harhailemaan kirjastoon. Mahtipontisen suuressa aulassa hapuilen kädelläni ultrakuvaa, jonka tungin laukkuun sellaisenaan. Tallessa on, ei hävinnyt minnekään.

Siitä ei tule mitään.

Pyörin päämäärättömästi ympäriinsä. Katselen kirjojen ja elokuvien kansia, mutten pysty keskittymään. Paikka, joka on aina ollut minulle kuin koti, josta aina on löytynyt vaikka mitä kiinnostavaa. Kirjaimet ja teosten nimet vilisevät silmissä, en pysty tekemään päätöksiä edes siitä, mitä katsoa tarkemmin.

Palaan kadulle. On kesäinen, puolipilvinen iltapäivä. Ihmisillä astetta vähemmän kireät ilmeet kasvoilla. Kaikkialla kevyitä, ilmavia vaatteita, jotka liehuvat lempeän laiskassa tuulenvireessä.

On pakko yrittää saada aikaan jokin reaktio. Jotain, mikä konkretisoisi tätä vähän.
Tai jos ei muuta, ainakin sen avulla tietäisin, miten pahasti olen jumissa.

Leluja. Vauvan leluja.

Suuntaan isoon ostoskeskukseen, jossa muistan olevan valtava valikoima leluja kaikenikäisille.
Kiertelin siellä aikoinaan etsimässä kummitytölle lahjaa.

Ja toden totta, yksi kokonainen vauvoille omistettu osasto.

Ensimmäisenä minua tervehtii ilmassa roikkuva, hattupäinen ja siksi hyvin kohteliaan näköinen krokotiili. Se on tarkoitettu vaunuihin roikkumaan. Sen vieressä on useita erilaisia vaunulelujen rivistöjä. On sateenkaariteemaa, pöllöjä, norsuja, muumia.

Yhdessä on suloinen, harmaa valas. Se taitaa olla suosikkini.
Sopisi hyvin vaikkapa babyshower-lahjaksi. Sellaisia ei vain taida olla näköpiirissä kellään tutulla.

Otan yhden valkoisen nallen käteeni, kokeilen sen silkinpehmeitä korvia ja tassuja.
Se on tarkoitettu unirievuksi, koska alaraajojen tilalla on pehmeää huopaa.

Pehmoleluja, niitä tursuaa hyllyiltä loputtomiin.

On koalaa, apinaa, sarvikuonoa, siiliä, kettua, kissaa, yksisarvista.
Mutta mikään niistä ei ole yhtä täydellinen, kuin olohuoneen hyllyn päällä odottava pupu.

En voi ostaa mitään, se nyt on selvää.
Mutta ehkä sisälläni tuntuu ensimmäistä kertaa jokin pienenpieni muljahdus.

Ja tiedän, ettei se ole toinen sisälläni lyövä sydän. Vaan pikemminkin omani, joka alkaa pitkästä aikaa lyödä kunnolla, ja heittää siinä sivussa yhden pienen ja huomaamattoman kuperkeikan.

Voisiko tämä olla totta?

Pian sen jälkeen saan ylikuormitustilan.
Tavarapaljous alkaa ahdistaa. Tunnen itseni huijariksi.

Miten idioottimaista on seisoa täällä lelujen keskellä, viikolla 6+1?
Sehän on suorastaan sama, kuin itse kerjäisin ongelmia.

Voisin mennä kahvilaan, vaatekauppaan, kirpputorille kiertelemään.
Mutta en voi mennä minnekään. Tai voin, muttei kannata.

Sillä aivoissani kaikuu se sama ääni, mikä kuuluu, kun wifi-yhteys katoaa, ja sitä yritetään etsiä, saada muodostettua uudelleen.

Olin niin varautunut, valmistautunut menettämään, että nyt aivoni yrittävät kiivaasti muodostaa uutta yhteyttä. Sellaista, jossa en ole menettänyt, vaan sen sijaan saanut.

Tulen tyhjään kotiin, kuten osasin odottaa. Miehellä menee kaverin muutossa pitkään.

En tiedä, mitä teen tai mihin tunnit menevät.
Ainakin laitan lisää viestejä niitä odottaville, sen tiedän.

Mutta mitä muuhun tulee, aika katoaa.

Sen kulumista on vaikeampi hahmottaa, kun vielä tunteja myöhemminkin on kirkasta. Valo ei missään vaiheessa anna kunnolla periksi, ja lopulta on vain vähemmän valoisaa, korkeintaan vähän hämärää.

Ystävä lähettää itkunsekaisen ääniviestin. Se leijuu lähelle omaa tiivistä kuplaani, muttei puhkaise sitä. "Mä oon niin onnellinen sun puolesta, mä oon vaan niin onnellinen sun puolesta", hän hokee.

On jo myöhä, kun istun olohuoneen sohvalla. Sillä samalla, jolla olen valvonut, itkenyt, miettinyt loputtomia ajatuskiertymiä, alkanut saada elämäni ensimmäistä paniikkikohtausta, sulatellut taas yksien kuukautisten alkamista. Kipuillut punktion jäljiltä. Odottanut, että plussanmuotoinen kuva testissä häviää.

En melkein voi uskoa tätä.
En edelleenkään.

Mutta nyt täytyy alkaa yrittää.

Avaan television, sieltä tulee jonkinlainen konsertti.

"Kesäyön on onni omanani", siellä lauletaan.

Tämän illan muistan aina.