keskiviikko 13. heinäkuuta 2022

Iloisin tai surullisin päivä

Istun bussissa ja tunnen, kuinka paniikki sisälläni kasvaa, vahvistuu. Alkaa paisua, levittäytyä kokonaisvaltaisemmaksi. Hyvä, etten lähtenyt omalla autolla. Jos kuulen huonoja uutisia, ei ainakaan tarvitse ajaa heti niiden jälkeen.

Ajattelen, että tästä päivästä tulee joko yksi elämäni iloisimmista tai vaihtoehtoisesti surullisimmista päivistä.

Mies on tekemässä kaveripariskunnan muuttoa, jonka ajankohta sovittiin jo aikoja sitten.
Meidän molempien piti alun perin mennä auttamaan, mutta nyt minä olen täällä ja hän siellä.

Se, ettei Mies ole mukana, ei tunnu huonolta.

Oikeastaan tämä tuntuu ihan oikealta näin.
Koska näinhän tämä on alusta asti ollut.

Tuntuu luontevalta kohdata yksin se, mitä tulenkaan kohtaamaan.
Niin sen kuuluu mennä.

Minä olen tämän lapsen halunnut.
Minä saan tietää, onko häntä olemassakaan.

En tiedä, onko Mies tulossa mukaan kunnalliseen varhaisultraan, jos sinne on enää tämän jälkeen asiaa. Emme ole puhuneet asiasta vielä. Sinne on kolmisen viikkoa aikaa, ja ensin pitää selvitä tästä päivästä.

Muistan selittäneeni viime viikolla Miehelle varanneeni ajan yksityiseen varhaisultraan, koska en vain yksinkertaisesti pysty pelkäämään seuraavaa neljää viikkoa.

"Niin meinaat sitten pelätä vain seuraavat kolme viikkoa?" Mies kysyi toteavasti. Hän tuntee minut liian hyvin. Tietää, että vaikka yksityisessä varhaisultrassa todettaisiin kaiken olevan hyvin, pelkäisin seuraavat kolme viikkoa kunnalliseen varhaisultraan asti, että jokin on muuttunut.

Vahvistin hänelle, että kyllä. Aion pelätä neljän viikon sijaan kolme viikkoa ennen kunnallista varhaisultraa. Sillä sentään haluaisin tietää, mitä varsinaisesti tulisi pelätä.

Sitäkö, miten keskeytynyt keskenmeno saadaan sisältäni pois? Tai sitä, joudunko leikkaukseen kohdunulkoisen raskauden takia? Vai sitä, että jollekin elävälle olennolle tapahtuu jotain pahaa?

"Raskauspahoinvointi on paitsi normaalia, myös merkki siitä, että kaikki on kohdallaan raskauden suhteen", muistan lukeneeni heti positiivisen raskaustestin jälkeen netistä.

Mistä se on merkki, jos pahoinvointia ei ole?
Siitä, ettei kaikki ole kohdallaan?

Viimeisen viikon aikana olen saanut kaksi omituista yöllistä kipukohtausta, ensimmäisen viisi päivää sitten ja toisen viime yönä.

Konsepti molemmissa on ollut sama. Olen havahtunut aamuyöstä tuskaiseen oloon. On ollut kuuma, olen yrittänyt korjata tilannetta puoliunessa peittoa vähentämällä. Jossain vaiheessa olen herännyt tarpeeksi tiedostaakseni, että sen lisäksi, että on kuuma, minuun sattuu.

Paljon.

Todella paljon. Vatsa – tai siis kohtu, olettaisin – on krampannut niin paljon, että olen lamaantunut täysin. Jopa hengittäminen on ollut vaikeaa. En tiedä synnytyksestä mitään, mutta tuntemukset ovat vastanneet erehdyttävästi mielikuvaani jonkinlaisista supistuksista.

Eikä vähiten siksi, että on ollut luontevinta vain alistua ja hengittää suun kautta ulos, puuskuttaen, ääneen huohottaen. Odottaen, että sekunnit kuluvat. Toivoen, että joskus helpottaa.

Kipu on kestänyt muutaman minuutin, ehkä maksimissaan viisi. Tuntuen vähintään viideltä tunnilla. Molempina kertoina olen ollut täysin varma siitä, että jos jonkinlainen raskaus on joskus ollut, se on viimeistään nyt mennyt kesken.

Olen rynnännyt vessaan etsimään verta, viimeksi tänä aamuna. Kummallakaan kerralla sitä ei ole löytynyt pisaraakaan. En tiedä, mitä se tarkoittaa, ja mitä se ei tarkoita.

Viimeiset työpäivät ennen juuri alkanutta kesälomaa olivat vaikeita. Toin tämän esiin avoimesti myös esimiehelle, kerroin jännittäväni tulevaa yksityistä varhaisultraa. Esimies katsoi minua vakavana ja totesi: "Niin, minusta tässä ei nyt jännitetä sitä, onko siellä mitään, vaan sitä, montako siellä on."

Muistan tuijottaneeni häntä epäuskoisena toimistopöytänsä takana.
Miten joku voi olla noin positiviinen?


Jään bussista ja lähden etsimään oikeaa osoitetta, joka löytyykin helposti. Olen vähän etuajassa.
Seison odottamassa sisäänpääsyä kyltin alla, joka tekee hyvin selväksi, mihin olen menossa.

Katu on vilkas. Tuntuu perin pohjin omituiselta, että minut nähdessään ja ohittaessaan ihmiset todennäköisesti yhdistävät minut henkilöön, joka on ilmeisesti raskaana, koska on ilmiselvästi menossa yksityiseen ultraan.

On kuin seisoisin keskellä elokuvan lavasteita, ja ohikulkijat olisivat todellisuudessa avustajia.
Tunnen pakottavaa tarvetta hivuttautua lähemmäs viereistä hierojapalvelun liikehuoneistoa.

Olen yllättynyt siitä, miten jämäkästi onnistuin laittamaan itseni ja ajatukseni kuriin edeltävän viikon aikana. Onnistuin sopimaan itseni kanssa, että ensimmäinen ajankohta, jolloin saan kunnolla murehtia tätä tulevaa ultra-aikaa, olisi ultraa edeltävä ilta ja yö, eli viime yö.

Tiedostin, ettei siitä tulisi mitään, että viettäisin useat yöt läpeensä vatvoen kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita – mihin epäilemättä pystyisin, helpostikin.

Töissä piti kyetä edes yrittämään saada jotain aikaiseksi ennen lomaa. Tai edes näyttämään siltä, että saa jotain aikaiseksi. Se ei onnistuisi, jos valvoisi yökaudet. Niinpä yksinkertaisesti päätin, että mietin asiaa mahdollisimman vähän ennen ultraa edeltävää iltaa.

Hyvä on, tottakai vatvoin kaikkea maan ja taivaan väliltä etukäteen, ennen eilisiltaa.
Mutta yllättävän maltillisesti, etenkin omaan melko rajattomaan kapasiteettiini nähden.

Toimi huomattavasti paremmin, etten kieltänyt itseäni huolehtimasta ja vatvomasta, vaan asetin ajankohdan, jolloin voisin vapaasti tehdä niin. Sitten, kun olisi sen aika ja asia enemmän akuutisti käsillä ja ajankohtainen.

Sympaattisen pirskahteleva, pienikokoinen kätilö ottaa minut vastaan. Istumme hetkeksi nojatuoleihin juttelemaan. Yritän estää katsettani harhailemasta sermin takana odottavaan tutkimuspöytään.

Kätilö kyselee, miten olen voinut. Vastaan samalla tavalla, kuin muillekin asiasta tietäville: Hämmentävän hyvin.

Kerron, että edelleen ainoa selkeä oire on nännien arkuus. Ei pahoinvointia, ei korostunutta hajuaistia, ei metallin makua suussa. Ei väsymystä, ei nivelkipuja, ei heikotusta, pahoinvoinnista puhumattakaan.

Kerron myös yöllisistä kipukohtauksista ja huolesta niihin liittyen. Kätilö ei ota niihin varsinaista kantaa, vaan toteaa, että kaikki oireet ovat valtavan yksilöllisiä ja monilla naisilla on virheellinen oletus, että onnistunut alkuraskaus olisi automaattisesti esimerkiksi pelkkää oksentamista yötä päivää.

Käymme lyhyesti läpi raskautta edeltävää hoitotaustaa ovulaation induktioineen ja inseminaatioineen.

Kätilö kyselee, minkä saaliin saimme IVF-hoidoista, menikö pakkaseen mitään? Kerron, että viidestätoista kerätystä ja kuudesta normaalisti hedelmöittyneestä munarakkulasta saimme yhteensä kolme viisipäiväistä blastoa, joista yksi tuoresiirrettiin ja kaksi pakastettiin. Lisäksi yksi blasto pakastettiin kuusipäiväisenä tarkistusviljelyn jälkeen.

"Ja tää on nyt se tuoresiirto?"
"Joo, tää on se."
"Oi, miten kuumottavaa, eiköhän päästetä sut jännityksestä!"

On viimein aika kiivetä tutkimuspöydälle. Kätilö työntää tutun, kondomilla verhotun ulokkeen sisään, ja selostaa jatkuvasti, mitä tekee. Tämä puoli on hyvin tuttua. Tosin on hämmentävää, miten eteen uloke sisääni jää. Sitä ei survotakaan kovin syvälle, niin kuin olen tottunut.

"Ja mitäs täällä näkyy, siellähän on kuule eräs pieni.."

Katson ruutua. Siinä näkyy mustassa aukeuden keskellä mitätön valkoinen piste, ja pisteen vieressä valkoreunainen ympyrä.

"Katso, siinä se sinun muru on!" kätilö hihkaisee niin lujaa, että säpsähdän.

"Onko se oikeassa paikassa?" On ensimmäinen lause, jonka pystyn muodostamaan.

"On on, voi miten ihanaa! Ja odotas, kun mä vähän mittaan.. Se vastaa juuri tismalleen viikkoja 6+1, joka sulla on tänään. Se on nyt 4 mm kokoinen ja näetkö, sen vieressä on tuo iso pallo? Se on ruskuaispussi, ja se on tällä hetkellä suunnilleen yhtä iso kuin vauva itse."

Nyökkään. Tosiaan, ympyrä näyttää jopa huomattavasti isommalta, kuin itse piste. Joka on ehkä sittenkin enemmän valkoinen viiva, kuin piste. Kooltaan ehkä puolet väliviivasta, arvioin.

Samalla, kun odotan kohtalokasta mutta-sanaa.

"Aattele, sen sydän on lyönyt vasta kaksi päivää!"

"Siis.. Ja lyö edelleen?"

"Ja lyö edelleen! Ääntä ei voida vielä kuulla, mutta katsos tarkkaan, kun tarkennan lähemmäs. Näetkö tuon pienen liikkeen sen pisteen sisällä, pamppailun, kun sydän sykkii?"

Näen. Kun keskityn ja katson tarkkaan, näen.

Sydän, joka lyö.

"Siinä on sinun pieni rakas, eikö ole ihmeellistä?"

Olen niin helpottunut, etten keksi kertakaikkiaan mitään, mitä sanoa.

Kuuluisiko nyt perinteisesti itkeä?
Minua ei itketä yhtään, haluan vain tuijottaa.

Ja varmistaa, onhan kätilö nyt aivan varma?
On hän. Kaikki on niin hyvin, kuin voi tässä vaiheessa olla.

Tuntuu kuin hän ottaisi vähän minulle kirjoitettua roolia hokemalla, miten ihmeellistä ja uskomatonta tämä kaikki on. Minä sen sijaan myöntelen vanavedessä, että niin, kyllä se on, niin se on.

Ymmärtämättä edes kunnolla, mitä puhun.

Tilanteen omituisuutta korostaa, että kätilö käyttää jatkuvasti yltiöpäisen siirappisia hellittelynimiä tästä pienestä viivasta. Minunhan niitä varmaan kuuluisi käyttää, ei hänen.

Mutta hyvä kai, että hän käyttää.
Koska minä en nimittäin osaa.

Kätilö ojentaa tulostamansa mustavalkoisen kuvan.

"Siinä se on, sinun oma pieni, eikö ole mahtavaa? Kun seuraavan kerran huolettaa ja pelkäät, kaiva tuo kuva esiin ja katso sitä! Otetaanko vielä pieni videopätkä sykkeestä, että Mieskin pääsee näkemään?"

Joo, otetaan toki. Tosin ensisijaisesti ihan muuta varten, kuin häntä.

Mutta otetaan, kyllä kiitos.



4 kommenttia:

  1. Voi että, ihan mahtavaa! Olen jännittänyt täälä puolestasi, niin ihana kuulla että kaikki on hyvin! ♥️

    Muistan niin tuon fiiliksen kun kuulin että kaikki on hyvin. Ajattelin että itken varmaan onnesta, mutta en minäkään itkenyt. Silti tiedän että me molemmat ollaan maailman onnellisimpia näistä pienistä mitä saadaan kasvattaa vaikkei itkettykkään. (Itse nimittäin hetken mietin että onko tämä sittenkään niin "iso juttu" kun en itkenyt. Mutta kyllä se on.) Hassua edes miettiä tuollaista.

    Alkoi naurattaa kun luin "tuntomerkkejä" ultraavasta kätilöstä. Kuulosti nimittäin niin samalta kuin kätilö jolla kävin. Juuri tuollaisilla hellittelynimillä hänkin kutsui meidän vauvaa. Ja oli myös siro, tumma ja pirskahteleva, kiinnostunut meidän molempien tuntemuksista.

    Voi että toivon että muutaman päivän päästä mekin saadaan kuulla hyviä uutisia.

    Tiedän että sua varmasti huolestuttaa kun ei ole raskauspahoinvointia. Mutta nyt kun tiedät että siellä on kaikki hyvin, jos pystyt niin yritä nauttia ettei ole pahoinvointia. Mulla tämä on kestänyt nyt kaksi kuukautta putkeen ja välillä tuntuu että meinaa voimat jo loppua. Töissä pitäisi pystyä tekemään 100% työaikaa (enkä ole halunnut kertoa esimiehelle tai läheskään kaikille työkavereille) joten vapaa-aika menee pitkälti lepäilyyn ja voimien keräilyyn.
    Mutta ymmärrän ja tiedän sen ettei omille fiiliksille ja ajatuksille voi määräänsä enempää.

    Vielä kerran, niin ihanaa että siellä oli kaikki niinkuin piti!

    -S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, S! Samaa asiaa tuli itsekin ihmeteltyä, kun oma reaktio oli niin vaisu. Luulen, että ainakin omalla kohdalla osittain johtuu siitä, kun on edelleen paljon vaikeuksia sisäistää koko asiaa, ja ennen kaikkea päästää peloista irti.

      Voi apua, on varmasti todella lamaannuttavaa ja voimia vievää yrittää peitellä jatkuvaa pahoinvointia töissä, kun ei oikein halua kuuluttaakaan vielä kaikille.. :/

      Yritän kovasti iloita tästä oireettomuudesta ja ajatella niin päin, ettei se tarkoita sitä, etteikö kaikki voisi olla hyvin. Välillä onnistun paremmin ja välillä huonommin. Toisinaan vatvon, entä jos sisäisesti kaikki ei ole hyvin, vaikka ulkoisesti onkin, huoh.

      Mutta lupaan yrittää nauttia, ihan jo sinun ja muiden pahoinvoinnista rajusti kärsivien puolesta. Ja toivon niin paljon lisää hyviä uutisia teille!

      Poista
  2. Olen iloinen puolestasi! Samalla olen surullinen puolestasi siksi, että on niin ikävää, että tämä ei ole teille miehen kanssa yhteinen hieno kokemus, ja et voi jakaa sitä kaikkein rakkaimpasi kanssa. Koska nuo hetket ovat todella ainutlaatuisia. Muistan oman varhaisultran - miten erityinen se hetki oli meille molemmille. Mutta se oli ihannetilanne, että tulos oli molempien toivoma, mutta elämä ole läheskään aina vain ole ihanteellista. Myöhemmin meillä on ollut paljon haastavia hetkiä hyvin tempperamenttisen ja vaativan lapsen kanssa, joka on rakas, mutta koettelee jaksamisen rajoja välillä - mikä on kyllä hyvin tavallinen tilanne vanhemmuudessa. Aika paljon olemme joutuneet pallottelemaan vanhemmuudessa hetkiä, että toinen ottaa vetovastuun silloin kun toinen ei ole pystynyt.

    Miehesi kasvu isyyteen ei ehkä tule olemaan se perinteinen, mutta se on hänen oma kasvunsa ja on monta erilaista tapaa kasvaa vanhemmuuteen ja monta erilaista tapaa myös olla vanhempi. Tärkeintä on, että hän tulevaisuudessa löytää sen oman tapansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos superempaattisesta kommentista, tästä jäi tosi lämmin olo.

      Elämä ei tosiaan aina mene normien ja ihanteiden mukaan. Samoin olen myös itse surullinen paitsi itseni, ennen kaikkea Miehen puolesta. Se on ristiriitainen tunne mukana kannettavaksi, mutta toisaalta itsepähän olemme molemmat valintamme tehneet, tähän valittuun pakettiin suru vain valitettavasti kuuluu mukaan.

      Vasta tämän vuoden puolella olen alkanut kunnolla hahmottamaan, että on mahdollista, että suru tulee aina seuraamaan meitä ja tätä polkua jollain tavalla. Miten paljon se tulee elämää värittämään ja paljonko se ajan saatossa muuttuu, ei tietenkään voi etukäteen tietää.

      Mutta poikkeaahan se vahvasti normista. Ihan pähkähullultahan se monesta kuulostaa, miten suru voisi liittyä raskauteen ilman, että kenellekään on sattunut mitään pahaa, tai jotain on todettu olevan pielessä?

      Tosi hienoa kuulla, että vaikka teillä on ollut raskaitakin hetkiä, olette saaneet tukea toisistanne vanhemmuudessa. Nähtäväksi jää, saanko sellaista itse ja jos en, paljonko jään sitä kaipaamaan. Toivon tosiaan, että Mies löytää lopulta oman luontevan tapansa.

      Poista