Erilaiset tähdet

 
Ollessani lapsi ja varhaisteini-iässä minulla oli koira. Kävelin sen kanssa ulkona joka päivä, myös iltaisin. Mitä teinimmäksi tulin, sitä enemmän löytyi asioita, jotka olisivat kiinnostaneet enemmän, kuin koiran lenkitys.

Silti oli pakko mennä, muitakaan vaihtoehtoja ei ollut.

Yhtenä talvena aloin iltalenkeillä kiinnittää erityistä huomiota tähtiin.

Löysin nopeasti suosikkini. Kolmen lähekkäisen tähden loivasti vino, mutta täsmällisen symmetrinen rivistö. Siitä lähtien joka ilta etsin sitä katsellaani. Toisinaan oli niin pilvistä, ettei tähtiä näkynyt ollenkaan. Toisinaan ne kolme olivat lähes ainoat yksilöt, jotka taivaalla loistivat.

Myöhemmin opin, että kyseistä kolmikkoa kutsutaan nimellä Orionin vyö.

Iltalenkillä nähty Vyö alkoi edustaa jonkinlaista pysyvyyttä muuten horjuvissa, epävarmoissa vuosissa. Niinä päivinä, kun Vyö näkyi, asiat olivat selvästi ainakin jonkinlaisella mallilla, siis samalla tavalla kuin ennenkin.

Kuitenkin mitä lähemmäs täysi-ikäisyyttä tulin, sitä enemmän Vyö alkoi ärsyttää, turhauttaa.

Tuokin aina vain tuossa. Samalla tutulla taivaalla, silloin tällöin vaihtuvalla, mutta yhtä kaikki ennustettavalla, helposti löydettävällä paikallaan. Enkö koskaan pääse pois sen alta, enkö koskaan näe mitään muuta, jotain uutta?

Kun muutama vuosi myöhemmin asuin jo yhdessä Miehen kanssa, esittelin hänelle suuren unelmani:
Halusin matkustaa kauas pois.

Jonnekin paahtavan auringon alle, jossa vesi hohtaa juuri niin turkoosinsinisenä, kuin kauneimmissa valokuvissa.

Yksi lempikappaleeni vuosien ajan oli Raappanalta, jossa laulettiin:

"Lähdetään kauas pois, sinne mis on lämmin.
Ja niin paljon elävämmin loistaa tähdet ja kuu.

Ei se voi olla väärin,
Lähtee maailman ääriin.

Haluan sun kanssasi poistuu."

Lapsuudenkodissani ei matkusteltu. Myöskään Miehellä ei ollut hääviä kokemusta ulkomaista.
Hän oli epäileväinen, varautunut.

Mutta niin me vain lähdimme.

Ensimmäisenä iltana majapaikassamme, kosteuden viipyillessä iholla ja monenkirjavien lintujen hiljennyttyä muutamaksi tunniksi, seisoin ulkona parvekkeella ja katsoin ylös.

Vyötä ei näkynyt.

Sitä ei voinut nähdä, koska se näkyi kotoa, josta olin nyt hyvin kaukana.
Olin toisella puolen maailmaa.

Sen sijaan ylläni loisti uskomattoman kaunis ja moninainen tähtitaivas.
Se näytti ääriään myöten täydeltä. Siltä, ettei löytyisi yhtään nurkkaa, jonne mahtuisi mitään enempää.

Etsin pitkään siitä jotain tuttuutta, samaa kuin kotona.
Olin haljeta riemusta, kun en löytänyt mitään.

Seuraavana aamuna heräsin aikaisin, koko keho täynnä kutkuttavaa intoa ja jännitystä.
Hiivin parvekkeelle kuuntelemaan lintujen laulua ja katsomaan, myös tuntemaan, kun aurinko nousi.

Silloin itkin onnesta.
Eikä siitä meinannut tulla loppua.

Olin vihdoin päässyt pois.

Tehnyt niin, kuin olin halunnutkin.
Lähtenyt nähdäkseni muuta. Uutta, erilaista.

En koskaan unohda sitä hetkeä ja tunnetta.
Voin edelleen koska tahansa palata siihen takaisin.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olin oikeasti vapaa.
Tuntui, että elämä oli kerrankin omissa käsissäni.

Mies huomasi nauttivansa seikkailusta.
Hänkin löysi itsestään jotain sellaista, minkä ei olisi ollut hyvä jäädä peittoon.

Kun lähdön aika koitti, muserruin.
Sydämeni oli varastettu, olisin halunnut jäädä.

Tuliaisten lisäksi pakkasin matkalaukkuuni ennustuksen, jota en vielä silloin ymmärtänyt.

En tuntenut minkäänlaista koti-ikävää. Kuten Raappanakin totesi:
"Kaikki oli mukan matkassani viimeks kun tarkistin."

Mutta elämä oli Suomessa.

Olin silti onnellinen, että sain kokoa sen kaiken.
Nähdä, että on olemassa muutakin, toisenlaista elämää.

Vaikka lähdin, ja palasin takaisin.
Vaikka saapuessa pakkaseen lumen keskelle Vyö toivotti minut tervetulleeksi vaimealla loisteellaan.

Nuo muistot ovat palanneet mieleeni viime aikoina.

Huomaan nimittäin suhtautuvani raskauteen vähän samalla tavalla, kuin sydämeni maahan päiväntasaajan toisella laidalla.

Vaikken ollut siellä niin kauan, kuin olisin halunnut olla, oli silti parempi, että olin.
Oli parempi saada se lyhytkin aika, kuin olla saamatta mitään.

Vaikka täällä Suomessa ollessa ja asuessani tiedän, mitä minulta puuttuu. Vaikka tiedän, että jossain muualla on olemassa paikkoja, jotka saavat koko kehon heräämään eloon, laulamaan ja tanssimaan kilpaa auringon kanssa.

Silti mieluummin tiedän, että se kaikki on olemassa, tuolla jossain. Vaikkakin tällä hetkellä ja todennäköisesti myös pitemmässä kaavassa, loppuelämän asumisen kannalta tavoittamattomissani.

Koettu matka seikkailuineen vertautuu mielessäni raskauteen sillä erolla, ettei tämä raskaus ole itseni aikaansaamaa.

En päässyt tähän nykyiseen tilaan vain siksi, että niin kovasti halusin.
Siksi, että vain menin ja toteutin sen, mitä halusin tapahtuvan.

Ehei. Se voi päteä ulkomaanmatkaan, mutta ei tahattomaan lapsettomuuteen.

Päädyin tähän siksi, että minulla vain sattui olemaan hyvää tuuria.
Sitä, mitä toivoisin jokaikisellä lasta toivovalla olevan, roppakaupalla.

Kuulostaa mielipuoliselta, mutta vaikka tämä raskaus vietäisiin nyt minulta, olisin silti jo tässä vaiheessa saanut enemmän, kuin koskaan peloiltani uskalsin oikeasti toivoa.

En edes halua kuvitella, miten kamalaa se olisi.
Mutta se ei poista sitä, että olen jo saanut jotain, mitä ei enää voi ottaa minulta pois.

Olen päässyt jälleen maailman toiselle puolelle.
Katsomaan, näkemään ja kokemaan, millaista siellä on.

Olen seisonut tuikkivan taivaan alla, nähnyt erilaiset tähdet.