Entä jos tämä onkin universumin ilkeä salajuoni?
Näytetäänkö minulle vain, millaista voisi olla, ja sitten otetaan pois?
Halutaanko opettaa vielä jotain muuta, mitä en haluaisi oppia?
Näytetäänkö minulle vain, millaista voisi olla, ja sitten otetaan pois?
Halutaanko opettaa vielä jotain muuta, mitä en haluaisi oppia?
Halutaanko minun tietävän lisää asioita, joita kenenkään ei tarvitsisi tietää?
Monesti puhutaan siitä, kannattaako tähän kamalaan maailmaan tehdä lapsia. Joskus myös mieli on maassa, äitiys ahdistaa ja kamppailu itsensä ja huonon omatunnon kanssa on jatkuvaa. Arki saattaa olla suorittamista ja siihen upotaan ja kadotaan.
VastaaPoistaTänään 7v tyttö, (jonka kanssa välillä hieman haastavaa) kysyi kesken arkisen automatkan, että " Onko äiti kivaa olla äiti? Onko kiva ku sulla on meijät?". Tarkoitti siis itseään ja pikkusiskoa. Vastasin että tottakai, minun elämä ois varmaan aika tylsääkin ilman teitä. Toki jotkut pärjää/ joutuu pärjäämään ilman lapsia ja heillä on oikein hyvä elämä silti. Minä oon kyllä onnellinen että olen teijän äiti.Tyttö katseli ikkunasta ja totesi " Minusta on kiva ku oon täällä ja sait meät. Enhän mie muuten ois nähny kuinka kaunis tää maailma on."
Koin kyllä sellasen hetkeen pysähtymisen ja liikutuin. Ehkä voi ajatella myös tuolta kantilta, että se lapsi kuitenkin näkee kaunista tässä maailmassa ja on kiitollinen olemassaolostaan, vaikkei äitinä aina jaksa ja pysty parhaaseen ja maailmassa on paljon kauheita asioita. 💕
Kiitos kommentistasi. Onpa sinulla viisas pieni tyttö! Voin uskoa, että tietynlainen ajankäyttöön ynnä muuhun mahdolliseen liittyvä syyllisyydentunne on sellainen osa vanhemmuutta, minkä kanssa suurin osa kamppailee arjen suorittamisen keskellä, vaikka tärkeää olisi löytää myös armoa itseä kohtaan.
PoistaTämä teksti syntyi eniten siitä näkökulmasta, kun pelästyin ajatusta, jossa tämä kaikki saamani hyvä olisikin lopulta osa entistä suurempaa elämänkoulun opetusta minulle. Että jotain ikävää on jälleen kerran tulossa nurkan takana, ja se vain odottaa sopivaa hetkeä ilmestyä "oppitunniksi".
Olen jo vuosien varrella tahtomattanikin tullut oppineeksi kantapään kautta monenlaista siitä, miten elämä ei aina mene ihanteiden ja normien mukaan, eikä myöskään sillä tavalla, kuin itse suunnitteli. Tai että miten monimutkainen ja raastava prosessi raskauden yrittäminen voi olla. Siispä toivon, että ne lukemattomat erilaiset tavat, millä asiat voivat mennä pieleen, olisi vähäksi aikaa nyt nähty!
En tiiä kumpaako tää sun postaus menettämisen pelosta vai muusta. Mut musta tuntuu ihan näin yleistäen et hoito alkuisissa raskauksissa se on yleensä vahvempi pelko, kun ns. Helposti raskautuvilla. ❤️ Mulla on kaks hoitoalkuista raskautta. Ensimmäinen päätty keskenmenoon ja seuraavassa raskaudessa oli tooooodella hankala luottaa siihen et tää päättyisi hyvin. Mul tehtiin suunniteltu sektio ja vielä sinä sektio aamuna mietin et mitä jos me nyt mennään sairaalaan ja vauva on kuollu. Mun on ihan hirveen vaikee samaistuu semmosee vahvasti luottavaiseen raskauteen. Joka ikinen ultra päivä pelotti hullunlailla. Muut puhu loppu raskaudesta et on niin tukala olo itellä et haluis et vauva jo syntyy. Minä toivoin et vauva jo syntyy et pystyisin näkemään että se on hengissä vielä. Ei niistä peloista vieläkään oo päässy kokonaan, tuskin ikinä lopullisesti. Mut nyt kun tää bebe on jo 1,5 vuotias ni ei enää pelota läheskään niin paljo. Et kyl se lopulta alkaa helpottaa. ❤️
VastaaPoistaOlen pahoillani kokemastasi keskenmenosta. Voin vain kuvitella, miten paljon se on hankaloittanut ja horjuttanut entisestään luottoa tulevaan ja uuden raskauden päättymiseen onnellisesti, vielä kun on se hoitotausta takana.
PoistaSamaistun niin paljon tuohon, että jokainen ultra pelottaa kamalasti. Ja tässä vaiheessa ainakin voisin hyvin kuvitella, että samanlaisia ajatuksia voisi itsellä olla loppuraskaudesta (jos sinne koskaan päästään), siis että ei omalla ololla niin väliä, mutta syntyisi jo, niin näkisi onko se elossa vielä (muttei siis liian aikaisin tietenkään).
Tuntuu lohdulliselta tietää, että pelon on mahdollista helpottua ja palata järkevämpiin mittasuhteisiin, vaikka se veisikin aikaa. Kokonaanhan siitä ei varmasti koskaan pääse eroon, ja se on ihan luonnollistakin.
Niin, nämä on niitä huolia, jotka ei koskaan oikeastaan hellitä - muuttavat vain muotoaan. Itsellä ivf-alkuisen raskauden aikainen huoli oli alusta loppuun kova kuten monilla muillakin. Vasta joskus loppuraskaudesta aloin luottaa enemmän. Mutta huoli näkyi esim. niin, etten kyennyt ottamaan valokuvia itsestäni ja mahasta. Mitä jos olisin saanut keskenmenon? En olisi kestänyt noita kuvia. Aivan pöyristyttävä ajatus olisi ollut jakaa itsestä someen raskauskuva itsestä - täysin poissuljettua!!! Kuinka joku voi tehdä niin?? Tunsin olevani valovuosien päässä ystävistäni, jotka julkistavat raskauksistaan lukemattomia kuvia. Muutama päivä ennen synnytystä otin muutaman kuvan itselleni. Ne ovat ainoat kuvat minusta raskausajalta. Pystyin hellittämään edes _hieman_. Mutta se oli se mihin taivuin. Vauvan synnyttyä sama meno jatkui - en voinut laittaa asiaan liittyviä somepäivityksiä, kuvia vauvasta, edelleenkään en päivitä mitään häneen liittyvää. Kel onni on sen kätkeköön - niin arvokas tuo on ettei rajaa.
VastaaPoistaKoska muut hoidot eivät onnistuneet tuo jäi ainoaksi onnistuneeksi raskaudeksi ja perheemme ainoaksi lapseksi. Torjun usein toistuvia huolenaiheita liittyen menettämisen pelkoon - ainoa lapsemme, miten selviäisin jos jotain kävisi? Sillä hän on liian ”arvokas” menetettäväksi. Minulle ei jäisi mitään, jos niin kävisi. Enkä koskaan voi saada toista - vaikka luonnollisesti tiedän ettei se mitään korvaisikaan. Mutta elämän rajallisuus ja lopullisuus on läsnä koko ajan.
Olen oppinut hiljalleen vain kestämään näitä pulpahtavia tunteita. Niitä tulee ja menee, joskus enemmän ja joskus vähemmän ja ne saavat olla. Ne kertovat viestiä minulle tärkeistä asioista ja niillä on tarkoituksensa, mutta niiden ei tarvitse antaa vallata koko elämää vaan hyväksyä ne osana tätä kokonaisuutta.
Onpa kaikin tavoin huojentavaa ja arvokkaan vertaistuellista kuulla muiden hoitotaustaisten samantyylisiä ajatuksia raskausajan huolista!
PoistaTarinasi on mielestäni hyvä esimerkki siitä, mihin kaikkeen korostuneet pelot voivat vaikuttaa arjessa. On mielestäni tietyllä tapaa surullinen ajatus esimerkiksi, ettei tuleva äiti uskalla taltioida raskautta kuviin edes omaa itseään varten, kun pelkää niin kovasti raskauden menetystä.. Saan niin hyvin kiinni tästä ja ajatuksista sen taustalla, vaikka olenkin uskaltautunut muutamia kuvia jo ottamaan. Tuntuu, että jokaisella on ehkä ne omat "heikkoudet", joka on vain ehdoton ei, koska tuntuvat liian toiveita nostattavalta toiminnalta.
Mielestäni on hyvin inhimillinen ajatus ja toimintamalli, että koska lapsi on ainokaiseksi jäänyt, häntä kohtaan saattaa olla entistäkin suojelevampi ja menettämisen pelkokin on hyvin käsinkosketeltavaa. Saan jotenkin hyvin kiinni tästä ajatusmaailmasta.
On erittäin hyvä pointti ja ehkä koko asian ydin tuo, että on ajan kuluessa oppinut kestämään niitä huolen ja pelon tunteita, sietämään niitä ja ymmärtämään, että niitä tulee ja menee, mutteivät ne saisi määrittää ja hallita koko elämää, esim. estää tekemästä kivoja arkisia asioita. Yritän itsekin pitää tämän mielessä, kuitenkin samalla niin, etten pakottaudu liikaa tekemään asioita, jotka eivät vain yksinkertaisesti tunnu hyvältä tai luontevilta, kuten sinäkin olit kuunnellut itseäsi.
Komppaan edellisen kommentoijan ajatuksia menettämisen pelosta. Mulla ei ole kokemusta hoidoista, mutta keskenmenosta kyllä. Mulle keskenmeno opetti sen, että menetys ei vie pois sitä mikä on ollut vaan tulevan. Olin keskenmenon jälkeenkin iloinen, että odottamisen ja yrittämisen jälkeen raskaus alkoi, vaikka toki vauvatulevaisuuden hajoaminen oli kivuliasta. Seuraavan raskauden aikana olin super tiukka itselleni: en halunnut ajatella tulevaisuutta yhtään (se oli liian pelottavaa) vaan vain sitä hetkeä, mitä kehitysvaiheita sikiö juuri sillä hetkellä kävi läpi. Raskauden puolivälissä luin sanomalehdestä jutun, jossa monien vaikeuksien kautta äidiksi tullut kertoi että hänellä kesti monta kuukautta vauvan syntymän jälkeen kiintyä tähän, koska oli pelännyt vauvan menettämistä raskausaikana niin paljon. Silloin tajusin, että mun pitää oppia hallitsemaan omaa pelkoani, että se kuuluu vanhemmuuteen ja olen sen omalle lapselleni velkaa. Siihen hälveni suurin osa mun peloista. Ja tämä siis vain jakaakseni oman kokemukseni, en mitenkään yritä sanoa että kaikkien muiden pitäisi ajatella näistä asioista samalla tavoin!
VastaaPoistaOlen pahoillani keskenmenostasi. Täytyy sanoa, että kuulostaapa tutulta ajatusmaailmalta, ettei uskalla ajatella tulevaisuutta yhtään, vaan eletään vain juuri sitä hetkeä, mikä on meneillään, koska se ei tunnu liian pelottavalta..
PoistaItsehän en ole siis esimerkiksi uskaltanut lukea etukäteen raskausviikoista, vaan olen antanut itselleni luvan lukea infoa juuri siitä raskausviikosta, mikä on meneillään. Seuraavaan saa siirtyä vasta, kun raskausviikko on oikeasti vaihtunut.
Itse asiassa olen itsekin ajatellut (jo ennen raskauden alkuakin) sitä, miten oma menneisyys hoito- ja elämäntilannetaustoineen vaikuttaa lapseen kiintymiseen, onko sen mahdollista hankaloitua ja hidastua niiden takia. Olen tässä vaiheessa tullut siihen tulokseen, etten halua murehtia sitä nyt (kun tätä murehdittavaa tuntuu löytyvän muutenkin, krhm..), mutta ajattelen, että on hyvä pitää taustalla mielessä myös se näkökulma, ja tarvittaessa purkaa asiaa vaikka ulkopuolisen tahon kanssa.