Helpompaa rakkautta

Yhteiset päiväunet ennen kuin molemmat lähtevät illaksi omiin menoihinsa.
Mies vetää minut tiukemmin syliinsä. Kosketus on hänen maadoittajansa.

Olen miettinyt viime aikoina sitä, mitä tämä kaikki tulee tarkoittamaan pitemmällä tähtäimellä.
Mitä tämä kaikki tulee tekemään meille, Miehelle, minulle?

Tulen lähiaikoina pyytämään uudelleen Mieheltä jotain sellaista, mitä en haluaisi häneltä pyytää.
Hän tulee vastaamaan pyyntööni tavalla, jolla ei haluaisi siihen vastata.

Selviämmekö me todella tästä yhdessä, vähin vaurioin?
Vaikuttaako tämä meihin tavoilla, joita emme vielä tiedosta?

Tuleeko tämä olemaan asia, joka ajan saatossa muuttuu mustemmaksi, synkemmäksi?
Vai tuleeko tästä asia, jota ei aikanaan enää edes muisteta?
Ei palata siihen, miten tämä kaikki aikanaan meni. 

Tuleeko tästä asia, joka aikojen saatossa ajaa meitä erilleen?
Jotain, joka otetaan vielä kymmenen vuoden päästä esiin.

Huomaammeko ennen pitkää olevamme molemmat katkeria toisillemme?
Mies minulle siitä, että hän yritti lasta kanssani olematta aidosti valmis siihen.
Minä hänelle siitä, etten saanut hänestä ihmistä jakamaan unelmaani.

Silitän hänen niskaansa, hengitän tuttua tuoksua.
Tunnustelen hänen hiustensa lomassa tulevaa, monine mahdollisuuksineen ja uhkineen.

Tiedän, että tulen aina rakastamaan häntä. Niin yksinkertaista se on.
Kuten englanniksi on helpompi ilmaista, I cannot not-love him.

Jos jostain syystä joutuisimme eri teille, en usko että pystyisin olemaan rakastamatta häntä.
Ajan myötä se olisi varmasti erilaista, kuin nyt. Mutta rakkautta yhtä kaikki.
Rakastaminen on vain huomattavasti helpompaa, jos elämme yhdessä.

Ajattelen, että on oikeastaan todella arvokasta, että tunnen näin.
On hienoa tuntea näin voimakkaasti, peruuttamattomasti, olla näin varma jostakusta toisesta.
Eivät kaikki tunne, sen tiedän.

Jotkut kulkevat suhteesta toiseen, vuodesta toiseen, tuntematta yhtä syvältä, löytämättä koskaan samanlaista varmuutta. Kaivaten sitä tunnetta mikä minulla nyt on. Se on jo itsessään niin paljon, vaikka se meinaa välillä unohtua. Se, että on todella löytänyt sen kaiken toisesta, myös itsestään.

Sitä ei voi kukaan viedä pois minulta, meiltä.

Lohduttaisiko se tuntiessani uuden elämän kasvavan sisälläni, tietäen olevani ainut, joka sitä innoissaan seuraa. Tai istuessani yksin uudessa asunnossani joulupäivänä näkemättä ympärilläni muuta kuin kaikkea, mikä oli aiemmin meidän, me, meillä, meistä, meille.

En tiedä, kuuluisiko sen edes lohduttaa minua jollain tavalla.

Mutta juuri nyt, juuri tänään, se lohduttaa.