sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Keskeytetyt ajatukset

Ajatukset lapsesta työntyvät mieleeni tämän tästä, väkisin. Positiivisesta raskaustestistä, raskaudesta, odotuksesta, synnytyksestä ja senjälkeisestä ajasta. Hätistän niitä pois kuin verenhimoisia, ärsyttäviä hyttysiä tyynenä kesäiltana, mutta ne eivät luovuta.

Kuinka kertoa vanhemmille, ensimmäinen puhelu ystävälle, olisinko yhtä pahoinvoiva kuin äitini oli, joulun aika salaisuus sisälläni, ensi vuoden kesä tukevasti raskaana.
Millaista se olisi, miltä tuntuisi, miten kaikki sujuisi. Niin paljon uutta.

Töissä sopiessani ensi vuoden syksylle asioita, mietin olenko itse niitä toteuttamassa vai joku muu. Millainen olisi ensimmäinen ultraääni, ensimmäinen hankinta, ensimmäinen potku, hikka, kosketus.
Miehen katse minua kohtaan, kun hän jo tietää. Niin, millainen se olisi.
Millä tavalla hän minua silloin katsoisi?

Kun saan itseni kiinni ajattelemasta tälllaista, keskeytän ajatuksen välittömästi. Sätin itseäni, että taas teen näin, vaikken saisi. Uskon tuovan huonoa onnea, että käyn näitä asioita läpi mielessäni etukäteen. Pettymys on entistä pahempi, mitä enemmän ajatuksia ja aikaisia haaveita veren mukana tulee valumaan sisältäni ulos.

Toivoisin, että minulla olisi tuhansittain banaanilaatikoita, jonne nämä kaikki ajatukset laittaisin.
Ne tursuavat yli äyräiden. Lisäksi tarvitsisin häkkivaraston, jonka uumeniin tunkea kaikki laatikot. Haluaisin lukita oven ja avata sen seuraavan kerran vasta, jos se kaikki on joskus ajankohtaisempaa.

Päätän keskittyä hetkeen. Teen saman päätöksen useita kertoja tunnissa, kunnes luovutan jälleen.

Odotan sekavissa tunnelmissa tulevia viikkoja, kun minun pitäisi yrittää kartoittaa kehoni toimintaa ja aikataulua sekä tietysti myös sitä, onko kumpaakaan näistä ylipäänsä toivottavissa määrin.
Tiedän, ettei ole mitään järkeä stressata kaiken muun lisäksi vielä sitä, että on stressaantunut. 

Minun on oltava itselleni armollinen.
Tämän rentoutuneempaa minusta ei nyt valitettavasti saa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti