Ystävät

Kun kerron eräälle ystävälleni aikovani ostaa ovulaatiotestejä, käymme lyhyen keskustelun:

"Haluatko sinä oikeasti tätä?"
"Haluan."
Hiljaisuus.
"Sitten sinä teet niin."

Parin päivän päästä saan viestin. Ystäväni on ostanut minulle hieronnan.
Hän kertoo haluavansa kummilapsensa maailmaan, ja tämä on hänen tapansa auttaa jollain tavalla.
Edes niin, että rentoutuisin vähän.

Iltapalaa tehdessä huomaan olevani sanattoman liikuttunut. Tämä merkitsee minulle paljon.
Lapsi on kumminsa mielessä, vaikkei häntä varsinaisesti ole vielä olemassakaan.

Läheisimmät ystäväni tietävät enemmän tilanteestamme. Heitä on vain muutama.
Olen heistä todella kiitollinen. En suoraan sanottuna tiedä, miten olisin selvinnyt tähän asti ilman heitä.
Heille olen saanut purkaa sellaisiakin tunteita ja ajatuksia, joita en Miehelle ole pystynyt kertomaan.

He ovat saaneet kuulla tästä asiasta varmasti kyllästymiseen asti.
Mutta eivät he kyllästy, he kulkevat vierellä.
He kaikki ovat täysin eri elämäntilanteissa. Raskaana, perheellisiä, tuoreessa parisuhteessa.

He ovat eläneet mukana niin epätoivossa kuin ilossa, kertaakaan vähättelemättä ahdistusta tai hätää.
He ovat jääneet sanattomiksi monta kertaa. Heistä on varmasti tuntunut pahalta seurata sivusta tätä kamppailua. He ovat olleet huolissaan jaksamisestani, sanoneet sen ääneen monta kertaa.

He tietävät, että tärkeintä on vain pysähtyä ja kuunnella.
Antaa tunne, että minut nähdään ja kuullaan, tällaisena kuin olen.
Välillä he ovat kertoneet, etteivät vain löydä sanoja. Mutta ei se haittaa. Ei ole väärin tuntea avuttomuutta, neuvottomuutta.  Ei siinä ole mitään pahaa, että sanoo toiselle, että en tiedä mitä minun pitäisi sanoa.

Yksi ystäväni sanoi, ettei hänen mielestään kenenkään tulisi kokea tällaista.
Olen samaa mieltä.

Ystäväni eivät ole koskaan kyseenalaistaneet valintojani tällä matkalla.
Uskon heidän olevan tukenani, kävi mitä kävi.