Alussa

Usean päivän ajan olen niin hämmentynyt, etten oikeastaan edes ajattele raskauden mahdollisuutta oikeana tai todellisena. Olen huumaantunut jo pelkästään siitä, että yritimme.

Vasta pikkuhiljaa seuraavien päivinä aikana herään siihen, että on aidosti mahdollista, että tulin raskaaksi. Olen kuitenkin hyvin varovainen ajatuksissani. Olen asennoitunut siihen, ettei tämä niin nopeasti käy. En halua rakentaa suuria odotuksia pilvilinnoineen ja kiirehtiä kohti loppusuoraa ikävän tietoisena siitä, että me olemme todennäköisesti vasta alussa.

Silti välillä kuulostelen oloani. Voisiko tämä olla lievää pahoinvointia?
Enteileekö tuo kivistys alkavia kuukautisia, vai voisiko se olla merkki jostain muusta?

Tuntuu käsittämättömältä ylipäänsä ajatuksen tasolla, että tietynlainen nipistys vatsassa ei tarkoittaisi kuukautiskipuja, mitä se on automaattisesti tarkoittanut yli 16 vuotta.

Miehelle tämä ei ole helppoa, ei yrittäminen eikä sen jälkeinen aika. En osaa kuvitella, mitä kaikkea hän käy mielessään läpi. Hän on siitä vähäpuheinen. Haluaisin osata auttaa ja tukea häntä paremmin, mutten tiedä, miten. En yksinkertaisesti tiedä, mikä voisi helpottaa hänen oloaan.

Hänkään ei tiedä. Hän tietää vain, ettei kerran yrittäminen poistanut tai edes vähentänyt ahdistusta,
ei tehnyt tilannetta yhtään helpommaksi. Se saa minut toivomaan raskautta yhä palavammin.
Sitä, ettei Miehelle selkeästi epämiellyttävää yrittämisvaihetta kestäisi pitkään.

Yllätyksekseni huomaan tuntevani valtavaa yhteenkuulumisen tunnetta kaikkien lasta kaipaavien kanssa. Aiemmin tunsin itseni outolinnuksi, pahnanpohjimmaiseksi. Mielenpiristykseksi muille.
Olin aina se, jolla meni todella huonosti.

En enää vietä hereilläoloaikaani pohtien ainoastaan asioita, jotka ovat hyvin suurelle osalle ihmisväestöstä täysin käsittämättömiä, ja joihin erittäin harvalla on tarttumapintaa.
Miehesi ei halua lasta. No lähde menemään ja etsi mies, joka haluaa?

Tässä tilanteessa on jotain tuttua ja turvallista, vaikka se on uusi minulle. Tunnen itseni normaaliksi ihmiseksi, normaaline murheineen. Asiat, joita mietin, ovat kategoriassani tavanomaisia.

Tällaista voisin osata käsitellä paremmin. Osuiko ovulaatio kohdalleen vai oliko sitä ollenkaan, milloin uskaltaisi testata, vai alkaako verenvuoto normaalisti.

Entä jos en ole raskaana. Entä jos olen.

Haaveilen. Voisiko olla niin, ettei tämä osio matkasta – raskaaksi tuleminen – olisi yhtä piinaavan monimutkaista ja vaikeaa, kuin kaikki muu tähän asti?