Verta

Yöllä herään alavatsakipuihin, jotka pakottavat minut vessaan.
Verta. Erittäin vähän, mutta verta yhtä kaikki.

Kyyneleet polttavat silmissäni loppuyön.
En haluaisi olla näin pettynyt. Tämä on naurettavaa, säälittävää.
Tietenkään en ole raskaana. Olisi suuresti todennäköisyyksiä vastaan, jos olisin.
Monet yrittävät raskautta tunnollisesti, säännöllisesti, ja silti heillä kestää kuukausia, vuosia.

Olen omasta mielestäni oikeasti aika kärsivällinen ihminen.
Silti huomaan, tätä asiaa kohtaan olen tuskaisen kärsimätön.
Enkö ole odottanut jo tarpeeksi kauan?

Seuraavina päivinä hämmennyn kehoni toiminnasta. Verta tulee hädin tuskin ollenkaan.
Tutut kuukautiskivut loistavat poissaolollaan, mutta vatsaani turvottaa erikoisella, epämiellyttävällä tavalla, jota en ole ennen kokenut. En ole varma, ovatko nämä kuukautiseni vai mitä on tekeillä.

Lopulta en kestä enää, vaan menen lähikauppaan ostamaan raskaustestiä.
En löydä testejä mistään. Kierrän epäuskoisena hyllyjä läpi, vauvantarvikehyllystä lähtien. Ajatus toiseen kauppaan menemisestä tuntuu ylivoimaiselta, kuten myös tuleva yö tietämättä testitulosta.

Minä ostamassa raskaustestiä. Ajatukset jäävät jumiin siihen, miten absurdia se on.
Lopulta löydän yhden testin kassahihnan vierestä. "Testaa varhain", siinä lukee.
En tiedä, onko nyt varhaista vai myöhäistä. Ripeästi kotiin, minun pitäisi olla jo muualla.

Negatiivinen. Tämän yksinäisempää punaista viivaa ei voi olla.
Siinä ei ole mitään epäselvää.
Heitän testin roskiin ja astun ovesta ulos.

Illalla suihkussa tunteet saavuttavat minut, todellisuus tarraa ranteesta kiinni. Nieleskelen kyyneleitä.
Miksi luulin sekuntiakaan, että jotain niin hyvää voisi tapahtua, minulle, tässä, tällä tavalla?

En pysty ajattelemaan. En edes halua ajatella.
En halua, että asioista tulee taas vaikeita. Oli ihanaa, kun ne olivat hetken ajan helppoja.

Sietokykyni juuri tämän asian haasteita kohtaan on alentunut huolestuttavan pieneksi.
Sitä on vuosien aikana koeteltu niin monin eri tavoin, että matka tuskastumiseen on äärettömän lyhyt. 

En silti voi olla ajattelematta heitä, jotka joutuvat tekemään tätä puoli vuotta.
Kaksi vuotta, viisi vuotta, enemmänkin. Kokoajan niin kovasti toivoen, samalla peläten.

En osaa kuvitella, millaista se on. Tiedän sen olevan jotain sellaista, mitä en toivoisi kenellekään.
Toivon, ettei yksinäisestä viivasta tule painajaista, joka alkaa kaiken tämän jälkeen vainota myös minua.