Myrkyllistä

Tuoreessa Tästä on vaikea puhua -kirjassaan Emilie Pine kertoo oman tarinansa lapsettomuudesta.
Mahtavaa, sillä etsin muiden kokemuksia edelleen haukan lailla kaikkialta, mistä vain kiinni saan. Syvennyn kirjaan iltalukemisena.

Pariskunnan matka lapsen yrittämiseen kulkee tiivistetysti näin:

Nainen ja mies ovat jo useiden vuosien ajan miettineet yhdessä lapsen haluamisen mahdollisuutta, pystymättä tekemään päätöstä suuntaan tai toiseen. Kunnes yllättäen nainen löytää varmuuden siitä, että haluaa yrittää lasta, nyt. Muutaman kuukauden ajan molemmat kipuilevat asiaa, koska mies ei koe olevansa yhtä varma eikä valmis. Lopulta eräänä iltana nainen tulee lohduttomasti itkien kotiin ja kertoo miehelle itkevänsä siksi, että haluaa niin kovasti lapsen. Mies sanoo tekevänsä mitä tahansa, ettei nainen olisi noin surullinen. Vaikka mies itse on epävarma, hän myöntyy yrittämään lasta.

Tuijotan hetken aikaa kirjan sivuja, joita on käytetty tämän ajanjakson kuvaamiseen noin puolitoista.
En voi välttyä happamalta ajatukselta, että no olipas se helppoa.

Seuraava ajatus on yhtä ikävä: Niin, kaikilla normaaleilla ihmisillä se menee noin.
Noin se kaikilla muilla etenee. En onnekseni huomaa olevani katkera niinkään Miehelle, vaan ylipäänsä tasapuolisesti kaikelle, kaikille.

Tällä kertaa viaton, minulle täysin tuntematon Emilie saa osansa kitkerästä kateudesta, joka purskahtaa sisältäni. Enhän voi oikeasti tietää, miten pahalta kyseinen epävarma ajanjakso hänestä on tuntunut. Eikä sillä ole lopulta edes väliä, kokemukset eivät ole vertailtavissa.

Mutta vaikka tiedän kaiken tämän, minua raivostuttaa jo pelkästään ajatus siitä, että jonkun kohdalla tämä asia on mennyt niin. Nainen haluaa, mies ei. Nainen tulee surulliseksi, joten mies suostuu.
Se siitä, eikun lasta yrittämään.

Ihmiset, joille nämä ovat helppoja ja yksinkertaisia asioita, ovat täysin toisesta maailmasta, liian kaukana minusta. Emilien kaltaiset tarinat alleviivaavat selkeämmin sitä, mitä minulla melkein voisi olla, mutta ei ole. Ne tekevät enemmän kipeää, koska ne alkavat samoin kuin meidän tarinamme, mutta siirtyvät eteenpäin ja jatkuvat helpommin, selkeämmin, nopeammin, kivuttomammin.

Olen kirjoittanut blogia nyt sadan postauksen verran. Näissä teksteissä on vain pintaraapaisu siitä, mitä oma matkani sisältää. Alun perinkin halusin luoda kuvauksen siitä, miltä tällainen tilanne tuntuu.

Se tuntuu siltä, kuin kävelisit yksin pitkin pimeitä katuja ja katselisit sisään lämpimien kotien valoa hohtavista ikkunoista, nähden elämän hehkuvan. Onnea, iloa. Etkä vain tiedä, miten pääset sisään mihinkään taloon, pois katujen hämäryydestä. Missään ei ole paikkaa sinulle.

Kuin huomaisit yhtäkkiä olevasi junalaiturilla, jossa ei ole ketään muita. Olet tullut oikeaan aikaan, oikeaan paikkaan, näyttötaulukin kertoo sen. Odotat ja odotat, kunnes ymmärrät, että juna lähti jo aikoja sitten. Ilman sinua, kaikki muut kyydissään. Niin siinä vain kävi.

Uskon itkeneeni viimeisten lähes kolmen vuoden aikana enemmän, kuin koko elämäni aikana yhteensä. Vuodattamistani kyyneleistä saisi varmasti useita tekolampia tai trooppisia sademyrskyjä.

Ja vielä yksi myrkyllinen ajatus.

Enkö vain ole vielä itkenyt tarpeeksi?