Alkaa olla tässä vaiheessa selvää, ettei lapsen yrittäminen tule Miehen osalta helpottumaan lähitulevaisuudessa. Se ei edelleenkään tunnu hyvältä, sille hän ei mahda mitään.
Hän pystyy siihen tarvittaessa, mutta siinä kaikki. Ymmärrän, että on vaikea oma-aloitteisesti ja spontaanisti haluta jotain, mikä ei vain tunnu hyvältä. On vaikea haluta sellaista ylipäänsä.
Nyt en voi ajatella sitä, että olin kuvitellut lapsen yrittämisen ajanjakson hyvin erilaisena.
Ajan sen jälkeen, kun lapselle on annettu lupa tulla.
En voi pysähtyä miettimään, miltä tämä kaikki minusta tuntuu. Sen aika ei ole nyt.
Jos ajattelen sitä liikaa, en ehkä pysty tähän itsekään. Sehän tästä nyt vielä puuttuisi.
Nyt ei voi pysähtyä, on mentävä eteenpäin.
Teen päätöksen, että seuraavaa yritystä varten ostan ovulaatiotestejä.
Haluan tehdä kaikkeni, ettei tämä vaihe kestäisi kauaa. En voi vain toivoa parasta tekemättä mitään.
Minun täytyy yrittää ymmärtää, miten kehoni toimii. En halua tuntea, etten ole itse yrittänyt tarpeeksi.
Mikäli näistä lähtökohdista koskaan lapsi maailmaan saapuu ja vieläpä elävänä, tiedän jo nyt yhden adjektiivin, millainen hän on. Stressinkestävä. Kuten opetusministerimme on tulevaa lastaan kuvaillut.
Ihmettelen, miksi tämä tilanne kaikessa outoudessaan tuntuu jotenkin etäisesti tutulta.
Vaikken ole koskaan ennen kokenut tällaista. Enhän edes tiedä kenenkään muun kokeneen.
Muutaman päivän tunnetta tarkasteltuani ja sen ympärillä kierreltyäni ymmärrän.
Minähän olen kuin hedelmöityshoidoissa, mutta ilman varsinaisia hoitoja.
Kaikki tähtää yhteen yrittämisen hetkeen, joka on ennalta laskettu ja määritelty, valmisteltu.
Valtava määrä toivoa ladataan siihen, koska muutakaan ei ole.
Sitten alkaa tuskallisen pitkä odotusaika, olen kuullut puhuttavan "piinaviikoista".
Tämän jälkeen tulee tuomio, jossa yksi vaihtoehto on, että haavemaailma, jossa on jo kaksi viikkoa eletty (tai yritetty kovasti olla elämättä), tulee todelliseksi.
Toinen vaihtoehto on pettymys ja lähtöruutuun palaaminen, jolloin kaikki alkaa uudelleen alusta.
En ole kokenut hedelmöityshoitoja, mutta jostain syystä olen lukenut niistä paljon.
Vaikka luulin kuvitelleeni jo kaikki mahdolliset skenaariot, en koskaan kuvitellut tämän menevän näin.
Olen onnellinen, etten kuukausia sitten tiennyt, millaista tämä tulisi olemaan.
Jos olisin tiennyt, olisin pelännyt, huolehtinut ja ennen kaikkea surrut kaiken aikaa.
Enkä vähiten sitä, miten tällainen vaikuttaa parisuhteeseen, ilmiselvien asioiden lisäksi kaikkeen muuhun mahdolliseen siinä.
Onneksi nautin kesällä elämästä. Olin onnellisen tietämätön siitä, mitä kaikkea tuleman pitää.
Hengitin, hymyilin, elin, kosketin.
Keräsin voimia. Niitä tulen toden totta tarvitsemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti