En enää tunne valtavaa painetta löytää yhtä kallisarvoista oikeaa hetkeä lapsen yrittämiselle.
En etsi paniikinomaisesti ovulaatiota ja hätäänny, kun sitä ei juuri sillä hetkellä löydy.
Kun olen tuntevinani ovulaation lähestyvän, testi osoittaa epäilykseni oikeiksi.
Sivuhuomautuksena todettakoon, että ihoni on järkyttävässä kunnossa.
Finnejä on kaikkialla ja niitä tulee kokoajan lisää. Tuntuu, kuin olisin taas teini-ikäinen.
Onneksi itsetuntoni on paremmalla tolalla nyt, kuin vuosia sitten näyttäessäni tällaiselta edellisen kerran. Itsetunnon lisäksi saanut reilun annoksen tervettä välinpitämättömyyttä sitä kohtaan, olenko muiden silmissä edustavimmillani.
Paras ystäväni synnyttää pian esikoisensa, ensimmäisen kummilapseni.
Hän on kantanut tyttöä sisällään pian yhdeksän kuukautta.
Hän on syönyt, nukkunut, kulkenut ja hengittänyt lapsi mukanaan.
Tuntuu, että myös minä olen kantanut kauan mukanani jotain, joka pikkuhiljaa saavuttaa päivänvalon.
Sinnikästä toivoa siitä, että vielä joskus, jonain päivänä olemme Miehen kanssa tässä tilanteessa, ja kaikesta huolimatta vielä yhdessä.
Ja nyt olemme.
Se on ollut pitkä tie.
Siihen liittyy edelleen paljon vaikeita, kivuliaita asioita. Kysymyksiä, jotka ovat vailla vastausta.
Pelkoa ja epävarmuutta. Ahdistusta. Tuntematonta.
Ei tämä ole yhtäkkiä muuttunut helpoksi, eikä kaikki ole edelleenkään täydellisen hyvin.
Mutta tämä on muuttunut jonkin verran helpommaksi, ja moni asia on paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti