Vatsa

On ihmeellistä, miten erilaiselta oma vatsa voi eri tilanteissa tuntua.

Normaalisti suhtautumiseni vatsaani on lähinnä naisellisen epävarma, välillä turhamainen.

Vatsani ei ole iso, mutta ei litteäkään. Vuosikausia kestäneiden ulkonäköpaineissa kipuilujen jälkeen olen päässyt pisteeseen, jossa kiinnitän siihen huomiota lähinnä vaatteita ylle sovittaessa ja tuntiessani nälkää tai kuukautiskipuja.

Kuitenkin nyt, kuten viimekin kerralla, kiinnitän pakkomielteisen paljon huomiota vatsani tuntemuksiin. Se vetää minua puoleensa kuin magneetti. Tarkkailen sitä jatkuvasti, jopa tiedostamattani.

Kun istun sohvalla ja katson televisiota, tuntuu kuin vatsani ääriviivat olisi piirretty korostuskynällä.

Kuin sillä olisi jokin minusta erillinen, oma energiansa. Ikään kuin aura.

Välillä käteni hakeutuu vatsan päälle tai ainakin lähelle, silittää ennen kuin edes huomaan sitä.

Viime yrityksen jälkeen olin huomaavinani, että vatsani näytti jotenkin isommalta, juuri ennen kuin kuukautiset alkoivat. Tiesin sen olevan järjetöntä. Eihän raskaus edes voi turvotusta lukuunottamatta näkyä ensimmäisillä raskausviikoilla, ei ainakaan niin selkeästi kuin mitä kuvittelin sen näkyvän.

Luulen ymmärtäväni vähän paremmin, millaista on olla luulosairas, kuvitella kaiken olevan merkki jostain. Tunnustelen kaikkia pieniä kivistyksiä ja muljahduksia.

 

Töissä joudun iltapäivällä avaamaan farkunnapin, koska vatsani tuntuu epämukavan turvonneelta.

Kieltäydyn ajattelemasta sitä sen enempää.

Tämän kaiken jälkeen uskon vielä vahvemmin lumelääkkeiden vaikutuksiin.

On uskomatonta, miten paljon ajatukset muokkaavat sitä, miten tulkitsemme kehoamme. 

Joinain iltoina nukkumaanmennessä tunnen pakottavaa tarvetta jutella mielessäni kuvitteelliselle lapselle. Tuntuu jollain tapaa mielenvikaiselta jutella sellaiselle, jota ei vielä todistettavasti ole olemassakaan. En edes tiedä tarkalleen, mitä haluaisin sanoa. Ehkä vain jotakin, mitä vain.

 

Yritän niin kovasti saada sinua luokseni, yritäthän sinäkin tulla.