lauantai 28. marraskuuta 2020

Ihan vain surullinen

Näen netissä uutisen suositun bloggaajan raskaudesta. Hän on minulle henkilönä täysin tuntematon, en seuraa hänen blogiaan. Uutisessa on kuvia hänestä, viimeisillään raskaana.
Hänen hymynsä kuvissa on pehmeä, syvä.

Menen hänen blogiinsa, siellä on lisää kuvia.
Hädin tuskin tiedän hänen nimeään, mutta hän näyttää niin kauniilta.
Onnelliselta, varmalta, rauhalliselta. Valmiilta.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunnen puhdasta surua. 

Olen elänyt viimeisten viikkojen ajan vuoristoradassa, jossa ahdistuksen ja toivon, epäuskon ja pelon sekä syyllisyyden ja hämmennyksen tunteet ovat vuorotelleet sellaisella vauhdilla, että hädin tuskin olen pysynyt kyydissä mukana. 

Oikeastaan olen elänyt sellaisessa jo pitempään, kuukausia.
Tällä viikolla matka on vain ollut erityisen heittelehtivää, nopeasti äärilaidasta toiseen vaihtuvaa.

Katsoessani tämän tuntemattoman naisen raskauskuvia kyyneleet tiivistyvät sisälläni, mutta ne eivät tule ulos. 

Olen surullinen, etten ole raskaana. Olen surullinen, että haaveeni edes lyhyeltä osin yhteisestä raskausajasta parhaan ystäväni kanssa matkaa lipuu yhä kauemmas, ollen ihan pian ajallisesti mahdoton.

Tämä on oikeastaan helpottavaa. Tuntea ihan vain surua. Sille itsessään on ollut hyvin vähän tilaa, kun olen keskittynyt huolehtimaan siitä, miten meille lopulta käy tai miten tällaisesta voi selvitä järjissään. 

Nyt sille on hetki. Viimein tuntuu, että maailma tai parisuhteeni ei hajoa sillä välin, kun keskityn hetkeksi muuhun kuin akuuttiin huoleen, hätään ja selvitymiseen.

Ehkä me selviämme tästä, jotenkin. On se mahdollista, erityisesti tänään.
Olen surullinen, mutta olen elossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti