Se hetki

Olen kauan miettinyt, milloin tulee Se hetki. Kun olen varma siitä, että haluan lapsen niin konkreettisesti, että olen valmis jättämään ehkäisyn pois. Olen epäröinyt, tuleeko niin vahvaa tunnetta kenties koskaan, vai olisiko päätös tehtävä vain järjellä, ei tunteella?

Se hetki tulee, kun e-pillereiden syöminen alkaa vähitellen tuntua yksinkertaisesti väärältä. Päivä päivältä enemmän. Kesäreissussa luulen hetken unohtaneeni pillerit kotiin. Huomaan ajattelevani, ettei se oikeastaan haittaisi. Kaivan matkatavaroita tarkemmin ja selviää, etten ole unohtanut.

Minua hermostuttaa kertoa Miehelle ajatuksistani. Jännitän, mutta toivon.
Jännitän.
Ja toivon.

Mies jättää päätöksen ehkäisyn lopettamisen ajankohdasta minulle, kuten aiemmin on sanonut tekevänsä. Seuraavana päivänä jätän pillerit pois.

Miehelle tämä kaikki on tunnetasolla vaikeaa, edelleen. Hän ajautuu taas kauemmas, omaan maailmaansa. Yritän olla tukena ja ymmärtää, mutta se ei ole helppoa.

Lähden kävelylle sateenvarjo kädessäni roikkuen. Noin kilometrin käveltyäni huomaan kastuneeni sateessa ja että sateenvarjo on edelleen avaamattomana kädessäni.

Ensimmäistä kertaa elämässäni aiheutan melkein tulipalon, kun piirakkaa leipoessa jätän kuumalle keittolevylle patalapun. Palohälyttimen ulina riuhtaisee muutamaksi minuutiksi elämään hetkessä, kunnes lipeän taas painottomina kelluvien, tuntemattomilla vesillä ajelehtivien ajatusteni matkaan.
 
Tämä viimeinen osuus on Miehelle vaikeampi, kuin kumpikaan meistä osasi etukäteen odottaa.
Ehkäisytön seksi. Hän pitää tiukasti kiinni viimeisestä kontrollin rippeestä.
Lupaan antaa hänelle aikaa.

Hän kysyy, pärjäänkö. Onko minulla joitain muita vaihtoehtoja enää tästä eteenpäin, kuin pärjätä?

Kaiken järjen mukaan minun pitäisi pelätä nyt enemmän kuin mitään ennen, että Mies peruu vielä tämän kaiken. Jostain syystä en kuitenkaan pelkää. Ihan kuin en kunnolla osaisi enää.
Olen huolissani, tottakai. Mutta en kauhuissani. Uskon kaiken vielä järjestyvän.

Sisäinen pelkoreaktorini on epäkunnossa. Ihan kuin koko kehoni ja systeemini hylkisi sitä tunnetta. Kieltäytyisi enää ottamasta sitä päivittäiseen tunnevalikoimaan takaisin.

Luulisi, että jos on ollut kaksi vuotta lähinnä kauhuissaan, pelko olisi tutuin reaktio lähes kaikkeen.
Ei ole. Onko ihmisen mahdollista pelätä niin paljon, että lopulta yksinkertaisesti saa siitä tarpeekseen?