torstai 21. lokakuuta 2021

Verta 13

Istumme Miehen kanssa autossa, määränpäähän vielä on matkaa.
Ulkona on pilkkopimeää, vain vastaantulevien autojen valot välähtelevät harvakseltaan.

Kuuntelemme radiota, sieltä tulee merisää.

Olen aina pitänyt sen kuuntelemisesta. Paikkojen nimien ja erilaisten tarkkojen lukemien monotonisesta luettelosta. Siinä on jotain lohdullista. Jostain niinkin arvaamattomasta asiasta kuin sää voidaan tietää niin paljon.

Alkuun tulee myrskyvaroitus. Seuraavaksi kovan tuulen varoitukset.
Sen jälkeen aallokkovaroitukset.

Jossain päin esiintyy voimakasta aallokkoa, jossa merkitsevä aallonkorkeus ylittää neljä metriä.

Voimakas matalapaine on kuulemma kulkemassa Suomen yli.
Itsekin tunnen sen jo luissani.

Olen aivopessyt itseni tehokkaasti odottamaan taas kerran vain huonoja uutisia.

En ole toiveikas.
Paitsi ihan aivan vähäsen vain, tietenkin.

Odotettavissa huomisiltaan asti:

Verta, kipua.
Toivon hautaamista, unelmien murskaantumista, näennäistä reippautta.

Odotettavissa myöhemmin lähiviikkoina:

Meno hedelmöityshoitoihin, aukiolotutkimus.

Seuraavana aamuna en herää kipuun, vaan tietynlaiseen, hyvin täsmälliseen tuntemukseen. Se tunne on uskomattoman hienovarainen, kuin pahaenteinen hipaisu, tuomiopäivän kevyt pyyhkäisy iholla.

Ei kyyneleitä. Oli hyvin tiedossa, että tässä käy niin.
Tottakai se menee niin.

Veri on tunnollisesti pysytellyt sisällä yön, ja vaikka sillä ei olisi nytkään lupaa tulla, se tulee.
Se värjää paperin kauttaaltaan. Sitä tarttuu sormiin, vaikka kuinka yritän varoa.
Se on ällöttävää. Minä olen ällöttävä.

Ovulaation induktiot ovat virallisesti epäonnistuneet.
Puolen vuoden aikana on tullut osoitetuksi, etteivät ne itsessään ole riittävä hoitomuoto.

Me joudumme menemään hedelmöityshoitoihin.
Seuraava suunta on kohti ensimmäistä inseminaatiota.

On vaikea kuvata, miltä se tarkkaan ottaen tuntuu.
Mielessä risteilee ajatuksia, ne törmäilevät ja sekoittuvat toisiinsa.

Sanalla sanoen, se tuntuu kohtuuttomalta.

Kyllä minä lisää hoitoja kestän.
Eihän niitä tähän mennessä ole kovin suurilla toimenpiteillä ollut.

Kestän lisää lääkkeitä, niiden sivuvaikutuksia, ultraääniä, pistoksia, aukiolotutkimuksia.
Mahdollisia muita lääketieteellisiä toimenpiteitä. Jatkuvaa soittamista, selvittämistä, lääkäriaikoja.

Ei sekään fakta niinkään, että minusta on tullut ihminen, joka joutuu menemään ihan oikeisiin lapsettomuushoitoihin lapsen saadakseen. Niin voi käydä. Sellaista sattuu, yllättävän monelle.

Mutta tämä muu.
Meidän tilanteemme, kaikki siihen liittyvä.

Syyllisyys.

Se valtava, valloittamattoman vuoren kokoinen syyllisyys.
Kuin pitäisi lähteä kiipeämään jonnekin ylitsepääsemättömään, minne harva on päässyt ehjänä perille.

Kaikki, mitä Mies joutuu tämän eteen vielä tekemään, ja ilman mitään takuita, että siitä on hyötyä.

Pelko siitä, että kehoni ei vain toimi, että jokin on perustavanlaatuisesti väärin, korjaamatonta.
Että siitä tietämättöminä vain hakkaamme molemmat päätä seinään ja murrumme ennen pitkää.

Miksi tämän kaiken pitää olla näin vaikeaa, miksei edes yksi osio tästä voisi olla helppoa?
Tuntuu, että joka puolelle, minne katson, näen vain lisää esteitä, vaikeuksia ja epämääräisyyttä.

Nämäkin hetket on vain elettävä, ei auta muu.

Tunti ja minuutti, välillä sekunti kerrallaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti