Kakkutarjotin

Näen unta, jossa tuttava, jota en ole nähnyt vuosiin, tulee yllättäen ja ilmoittamatta kylään. Hän on tietysti tukevasti raskaana. Unessa ymmärrän, että sen lisäksi, että hän on raskaana, hän on ilmeisesti mennyt juuri naimisiin ja ostanut aviomiehensä kanssa ensimmäisen omistusasunnon.

Siinä hän nyt istuu, sohvalla. En keksi maailmasta mitään paikkaa, missä haluaisin yhtä vähän olla, kuin siinä hänen kanssaan, olohuoneessamme.

Onnea nyt vain kaikesta, sanon vaimeasti ja halaan häntä kömpelösti, tunnen hänen ison vatsansa itseäni vasten.

Tunnen itseni taas pieneksi tytöksi, joka katsoo ihaillen teini-ikäisiä tyttöjä, haluten jonain päivänä olla samanlainen, kuin he. Joka tuntee omituista häpeää siitä, ettei vielä osaa olla nuori nainen. Katselee vain sivusta, ajattelee, että vielä joskus minäkin.

Unessa tunnen samaa häpeää. Ainut vain, etten ole pieni tyttö enää. Minunkin pitäisi olla aikuinen.
Haluan kuolla.

Viikonloppuna käyn elokuvissa. Meidän on tarkoitus mennä kaverin kanssa yhdessä, mutta hän peruu viime hetkellä. Päätän mennä yksin. Elokuva on koskettava, näen usean naisen pyyhkivän kyyneleitä sen päätyttyä.

Elokuvan jälkeen piipahdan ostoksilla. Leluosastolla katselen jo joululahjaa kummitytölleni.
Saan hänestä lohtua. Minulla on joku pieni, jolle ostaa lahja, vaikken vielä sitä ostakaan.
Onneksi lasten lelut eivät ole täysin saavuttamattomissa. Minulla on tavallaan lupa olla täällä.

Tutun sisustuskaupan hyllyllä näen sen taas kerran.
Se on ihana. Värikäs, hauska. Siinä on pinkkiä, vihreää ja kultaista.
Kakkutarjotin, jota jo kesällä ihastelin.

Tänään minä ansaitsen sen.
En voi päättää, tulenko koskaan raskaaksi, mutta tästä asiasta voin itse päättää.

Minulla on nyt kakkutarjotin, josta voin tarjoilla täytekakun omillani tai Miehen syntymäpäivillä.
Ehkä joskus lapsemme syntymäpäiväkakkua tarjoillaan tältä tarjottimelta.

Oikeastaan ei olisi pahitteeksi säästää rahaa. Inseminaatiot yksityisellä puolella eivät ole halpoja.
Eivätkä ole IVF-hoidot julkisella puolella, jonne varmasti päädymme, totean happamasti kassalle kävellessäni. Tiedän, että IVF-hoidoissa käytettävät lääkkeet maksavat paljon, vaikka poliklinikkamaksut ovat kohtuullisia.

Matkalla kotiin huomaan edessäni bussissa nuoren naisen. Hänen katseensa on hypnotisoitunut seuraamaan pienten kasvojen ilmeitä. Naisen hiukset on kerätty huolimattomalle nutturalle pään päälle. Ei ole ollut aikaa laittautua.

Kantorepussa suloinen, pulleaposkinen vauva katselee ympärilleen äitinsä takin suojista.
Vauvalla on syksyisen ruskea, lämpimän näköinen pipo päässään.
Sen merkki on Newbie. Se on suosittu merkki, sen verran tiedän. Sitä saa KappAhlista.

Minua itkettää enemmän nyt, kuin Oscar-palkittua draamaelokuvaa katsoessa. 

Nainen pitää kättään suojelevasti lapsen päällä.
Silloinkin, kun hän vilkaisee puhelintaan, kosketus ei missään vaiheessa katkea, ote ei irtoa.
Välillä hän kohentaa huivia, laittaa sitä paremmin vauvan ylle.

Vauva on hiljainen. Hän katselee rauhallisena bussin ikkunasta ulos, välillä isot silmät hakeutuvat äidin kasvoihin. Hän painautuu levollisesti äitiään vasten. Naisen katse on pohjattoman, loputtoman pehmeä, kuin lämmin syli jo itsessään. 

Huomaan, että naisella on kangaskassissaan maissinaksuja.
Hän on siis Äiti, oikein isolla alkukirjaimella.

Nainen painaa poskensa vauvan päätä vasten ja sulkee silmänsä.
Heidän ympärillään leijuu rauha. He ovat omassa pienessä kuplassaan, yhtä.
Kuin luvattoman kaunis uni, joka soljuu ajasta irti keskeytyksettömänä, jatkuen toisiin ulottuvuuksiin, iäisyyteen asti.

Nainen silittää pientä pipoa hellemmin, kuin kukaan voisi tehdä.

Hänellä on jotain niin arvokasta, ettei sitä voisi mitata minkään maan valuutalla.

Minulla on hieno kakkutarjotin.