Olen miettinyt, muistaisinko miltä tämä tuntuu enää sitten, jos meillä Miehen kanssa olisi lapsi.
Jos viettäisin äitienpäivää Miehen ja lapsen kanssa, kuten niin monet muut perheet tänään tekevät.
Pystyisinkö säilyttämään tämän ajanjakson mielessäni?
Miten hyvin kykenisin palaamaan näihin hetkiin, ajatuksiin, tunteisiin?
Miltä minusta tuntuisi lukea näitä kirjoituksia?
Osaisinko olla kiitollinen kulkemastamme matkasta, arvostaa olemassaolevaa onnea edes hitusen enemmän?
Olisiko tämä aika painunut mieleeni painajaismaisena ajanjaksona, jonka haluaa heti unohtaa eikä enää koskaan palata?
Vai olisiko tämä hiljalleen haalistunut kuvakollaasi vaikeista vuosista, joista muistaa ääriviivat muttei värejä enää?
Niin muistoille usein käy, niille tuskaisemmillekin. Muistaa, että sattui, mutta itse kipua on vaikeaa enää tavoittaa samalla tasolla.
Tietää arpien paikat sydämessään, mutta ei onnistu palaamaan niihin samoihin tunteisiin enää. Yrittää tarttua muistoihin muttei saa reunoista kiinni enää, sillä ne ovat jo läpinäkyvät.
En usko, että tuska jalostaa ihmistä tai että tiettyjä asioita ymmärtääkseen tarvitsisi tuntea ensin kipua. Mutta uskon, että kun jotain ikävää tapahtuu, siitä voi silti yrittää saada irti jotain hyödyllistä itselleen.
Kuvittelen itseni pienen lapsen vanhempana, Mies vierelläni.
Todennäköisesti olisin ihan yhtä väsynyt, omaa aikaa kaipaava, puolisolleen tiuskiva mutta samalla hänen kanssaan kahdenkeskisestä ajasta haaveileva äiti kuin kuka tahansa muukin.
Toivon silti, että silmieni takana olisi edes joissain hetkissä peili, josta näkisin välähdyksiä menneisyyteen. Toivon, että minulla säilyisi tieto siitä, ettei tämä ollut itsestäänselvää.
Ymmärrys, ettei mikään ole.
Katseessa syvyys, jollaista kaikilla ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti