Muutaman kerran näiden vuosien aikana olen antanut itselleni luvan kuvitella, miltä minusta tuntuisi jos Mies kertoisi minulle haluavansa yrittää lasta kanssani.
Kun kuvittelen asiaa edes muutaman kymmenen sekunnin ajan, ylleni vyöryy valtava helpotuksen aalto. Kuin uskomattoman painava kivipeitto nostettaisin pois rintakehäni päältä.
Kuin olisin raahannut mukanani tuhansien kilojen painoa, ja sitten minulle sanotaan että voin laskea painot alas, jättää ne siihen. Voin jatkaa matkaani ilman niitä.
Pieni hetki tätä tunnetta on niin euforinen, että uskallan haaveilla siitä vain hyvin harvoin. Tunnen pakahtuvani jo pelkästään sen voimasta, en voi altistaa itseäni sille pitkäksi aikaa.
Koska sitä kipeämpää se tekee, jos en koskaan saa oikeasti tuntea niin. Sitä suurempi ja selkeärajaisempi aukko sisälleni jää, jos joudun joskus luopumaan koko unelmasta. Ihan kuin se vietäisiin minulta pois sitä suuremmalla todennäköisyydellä, mitä konkreettisemmin siitä haaveilen.
Tiedän hyvin, ettei Miehen suostumus yrittää lasta ole tae sille, että saisimme yhteisen lapsen.
Voi olla, ettemme koskaan voi saada biologista lasta. Voi olla, että se olisi meille fyysisesti mahdotonta. Tai siihen menisi niin kauan tai se olisi niin vaikeaa, ettei suhteemme kestäisi sitä.
Tiedän myös, ettei Miehen suostumus ole tae siitä, että kaikki menisi hyvin vaikka lapsen saisimmekin.
Mutta suostumus olisi alku. Tieto siitä, että olemme menossa samaan suuntaan. Yhdessä.
Hersyvä ilo, kaikenkattava toivo, kutkuttava onni, elämää suurempi rakkaus, vankka usko tulevaan.
Helpotus siitä, ettei minun tarvitse valita kumpaako rakastan enemmän. Uskomaton, tajunnanräjäyttävä mahdollisuus saada rakastaa molempia.
Tältä minusta tuntuu, kun kuvittelen tunnetta vain mitättömän pienen, ohikiitävän hetken ajan.
Miltä minusta tuntuisi, jos tunteen saisi päästää valloilleen, jos se olisikin vallitseva olotila?
Luulen, ettei lotossa voittaminen olisi sen tunteen rinnalla mitään.
Kiitos tästä blogista. Olen kahlannut nettiä googletellen "mies ei valmis lapseen" -tyylisillä hakusanoilla jo usean kuukauden ajan, mutta en ole onnistunut löytämään mitään tälläistä. Tämä blogisi on minulle ihan lottovoitto tähän tilanteeseen, ja olenkin lukenut parin päivän aikana tätä niin paljon kun olen ehtinyt (töissäkin).
VastaaPoistaTilanne itsellä siis sellainen, että tahtoisin lasta enemmän kuin mitään muuta, mutta mieheni ei koe olevansa valmis lapseen. Hän ei ole yhtään innoissaan keskusteluista mitkä liittyvät lapseen, vaikka onkin sanonut joskus haluavansa lapsia. Olemme käyneet läpi vuoden kestävän parisuhdekriisin, eikä kumpikaan pysty eroamaan. Eron partaalla ollaan monesti oltu. Vuosi on ollut henkisesti erittäin rankka, ja kärsin masennus- ja ahdistusoireista sekä pakkoajatuksista päivittäin. Mieheni ei tiedä, milloin voisi olla valmis.
Koen, että elämäntilannelapsettomuudesta on hankalaa puhua. Moni kärsii biologisesta lapsettomuudesta, jolloin omat tunteet tuntuvat vähäpätöisimmiltä, vaikka näin ei tietenkään pitäisi olla. Olen sinnitellyt töissä ilman päivääkään sairaspoissaoloa, vaikka on tehnyt mieli "romahtaa" monta kertaa. Lukuisat kerrat on tultu töihin aamulla silmät täydellisen turvoksissa edellisen illan itkuista. Koen kuitenkin, että syy masennukselleni ei ole tarpeeksi iso.
Pelkään biologista lapsettomuutta enemmän kuin mitään muuta. Pelkään, että tämänhetkinen kriisi on vain alkusoittoa siihen, mitä on tulossa. Toivo kuitenkin elää suurena. Miten voikaan olla näin toiveikas ja kyetä edelleen unelmoimaan, kun samaan aikaan sitä on niin pohjalla?
Todella valtavan raskaan henkisen ja fyysisen matkan oot käynyt läpi. Kiitos että olet jakanut tämän, apu on suurempi kuin osaisin kuvitella saavani tällä hetkellä esim. julkisesta terveydenhuollosta.
Hei ja pahoittelut, että vastaaminen on jäänyt. Ilahduin silti suuresti kommentistasi jo heti ensimmäisellä kerralla kun luin sen. On hätkähdyttävää, että kaiken kokemasi jälkeen tunnet silti oman tilanteesi ”vähäpätöisempänä” kuin fyysisistä syistä johtuvan tahattoman lapsettomuuden. Se on niin väärin, ja silti samaistun tähän hyvin paljon.
VastaaPoistaKokemuksiahan ei ole sinänsä koskaan järkevää vertailla. Kuitenkin se, miten itse henkilökohtaisesti koen, niin sekä elämäntilannelapsettomuuden, fyysisistä syistä johtuvan tahattoman lapsettomuuden ja synnytyksen jälkeisen masennuksen kokeneena kaikista raskain vaihe omassa tähänastisessa elämässäni oli juuri elämäntilannelapsettomuus. Siinä kun koko nykyinen ja ennen kaikkea tuleva elämä on hämärän peitossa. Lausunkin hyvin painokkaasti, että elämäntilannelapsettomuus ei ole elämänkriisinä yhtään vähäpätöisempi kuin muunlainen tahaton lapsettomuus.
Sydämellinen kiitos tarinasi jakamisesta ja blogin merkityksen kuvaamisesta. Tiedän varmuudella, että näitä samankaltaisia tilanteita on muillakin. Tällaisille elämäntilanteen kuvauksille olisi tarvetta (itsekin olisin kaivannut tällaista blogia aikoinaan), mutta foorumia elämäntilannelapsettomuudelle on äärimmäisen hankala löytää. Etenkin, jos kyseessä on parisuhde, jossa lapsitoiveet eriävät.
Koen, nykyään kirjoitetaan jo enemmän ylipäänsä elämäntilannelapsettomuudesta (mikä on tietysti hyvä asia!), mutta usein lähinnä siitä näkökulmasta, ettei sopivaa kumppania ole löytynyt. Myös itse koin, että omasta tilanteesta oli hankalaa puhua, koska kaikilla oli siihen vain yksinkertainen, suorastaan nerokas ja sympatiaa tihkuva ”erotkaa!”-neuvo annettavana, puuh..
Toivon teille molemmille kaikkea hyvää ja voimia matkallanne, mihin ikinä se teidät vie. Ennen kaikkea, että jonain päivänä löydätte rauhan ja selvyyden tilanteeseen. Ja tulethan joskus kertomaan, mitä teille kuuluu? Hyvää joulunaikaa sinne kaikesta huolimatta!