Muutaman kerran näiden vuosien aikana olen antanut itselleni luvan kuvitella, miltä minusta tuntuisi jos Mies kertoisi minulle haluavansa yrittää lasta kanssani.
Kun kuvittelen asiaa edes muutaman kymmenen sekunnin ajan, ylleni vyöryy valtava helpotuksen aalto. Kuin uskomattoman painava kivipeitto nostettaisin pois rintakehäni päältä.
Kuin olisin raahannut mukanani tuhansien kilojen painoa, ja sitten minulle sanotaan että voin laskea painot alas, jättää ne siihen. Voin jatkaa matkaani ilman niitä.
Pieni hetki tätä tunnetta on niin euforinen, että uskallan haaveilla siitä vain hyvin harvoin. Tunnen pakahtuvani jo pelkästään sen voimasta, en voi altistaa itseäni sille pitkäksi aikaa.
Koska sitä kipeämpää se tekee, jos en koskaan saa oikeasti tuntea niin. Sitä suurempi ja selkeärajaisempi aukko sisälleni jää, jos joudun joskus luopumaan koko unelmasta. Ihan kuin se vietäisiin minulta pois sitä suuremmalla todennäköisyydellä, mitä konkreettisemmin siitä haaveilen.
Tiedän hyvin, ettei Miehen suostumus yrittää lasta ole tae sille, että saisimme yhteisen lapsen.
Voi olla, ettemme koskaan voi saada biologista lasta. Voi olla, että se olisi meille fyysisesti mahdotonta. Tai siihen menisi niin kauan tai se olisi niin vaikeaa, ettei suhteemme kestäisi sitä.
Tiedän myös, ettei Miehen suostumus ole tae siitä, että kaikki menisi hyvin vaikka lapsen saisimmekin.
Mutta suostumus olisi alku. Tieto siitä, että olemme menossa samaan suuntaan. Yhdessä.
Hersyvä ilo, kaikenkattava toivo, kutkuttava onni, elämää suurempi rakkaus, vankka usko tulevaan.
Helpotus siitä, ettei minun tarvitse valita kumpaako rakastan enemmän. Uskomaton, tajunnanräjäyttävä mahdollisuus saada rakastaa molempia.
Tältä minusta tuntuu, kun kuvittelen tunnetta vain mitättömän pienen, ohikiitävän hetken ajan.
Miltä minusta tuntuisi, jos tunteen saisi päästää valloilleen, jos se olisikin vallitseva olotila?
Luulen, ettei lotossa voittaminen olisi sen tunteen rinnalla mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti