Valintoja

Useimpina päivinä keskityn ajattelemaan, että asiat selviävät vielä parhain päin.
Ajattelen, että tulevaisuudessa Mies suostuu yrittämään lasta kanssani.
Sitten elämme jatkossakin yhdessä, toivottavasti yhteisen lapsen kanssa.
Annan ajatusten lapsesta tulla ja mennä vapaasti, en yritä estellä niitä.

Joinakin päivinä pysähdyn miettimään pahinta mahdollisita lopputulosta:
Tilannetta, jossa joudun valitsemaan.
Mielessäni häilyy kaksi erilaista kauhukuvaa siitä, kummanko valitsemani tilanteen kanssa joudun elämään loppuelämäni.

Haluanko olla katkera Miehelle koko loppuelämäni siitä, etten saanut lasta hänen takiaan?
Vai haluanko olla mahdolliselle lapselleni katkera koko loppuelämäni siitä, etten saanut elämää Miehen kanssa hänen takiaan? Ajatuksena kumpikin näistä kuulostaa niin kauhealta, että on turhaa edes yrittää keksiä sanoja.

Jos päätyisin valitsemaan Miehen lapsen sijasta, olisi se melkoisen suuri kuorma kannettavaksi Miehelle koko yhteiseksi loppuelämäksi.

Minulla tulisi olla valtava määrä päänsisäisiä työkaluja ja todennäköisesti myös ulkopuolista tukea asiassa. Asia täytyisi käsitellä todella hyvin. Muuten yhteisestä, kahdenkeskisestä lapsettomasta tulevaisuudesta tulisi tyytymättömyyden ja surun värittämä. Minun suruni lapsettomuudesta. Miehen suru siitä, etten ole onnellinen ja tunne siitä, että se on hänen vikansa.

Toisenlaisessa valinnassa mahdollinen tuleva lapseni joutuisi valtavan taakan alle. Hänen takiaan luovuin elämäni rakkaudesta, kaikin puolin muuten hyvästä elämästä.

Osaisinko elää ilman jossittelua ja katkeruutta myös huonoina hetkinä? Entä silloin, kun lapseni lähtee omilleen ja alkaa rakentaa omaa elämäänsä, jättäen minut miettimään valintani seurauksia omassa loppuelämässäni?

Olisiko minun helpompi hyväksyä tehdyt uhraukset ja "antaa anteeksi" viattomalle lapselle, kuin Miehelle joka omalla valinnallaan on alun perin, tietyiltä osin, tilanteen aiheuttanut?

Joku voisi todeta tähän, että eiväthän vaihtoehtoni tuossa ole.

Voin löytää uuden miehen, jonka kanssa saan lapsen. Ja näin tapahtuessa en enää edes muistele menetettyä rakkautta Miehen kanssa, katkeruudesta puhumattakaan.
Valitettavasti minun on todella vaikea nähdä sellaista loppua tälle.
Uuden miehen löytäminen ja hänen kanssaan lapsen saaminen kuulostavat jo itsessään aivan utopistiselta vaihtoehdolta.

Miten ikinä voisin löytää ketään toista, johon luottaisin niin paljon?

Kaikkein absurdeimmalta kuulostaa tilanne, jossa eläisin uuden miehen ja lapseni kanssa yhdessä ja olisin niin onnellinen, etten edes kaipaisi Miestä enää.
Uskon, että kaipaisin häntä aina.