Joskus tuntuu, kuin olisimme Miehen kanssa autiolla saarella. Saari on syttynyt palamaan ja on jo ilmiliekeissä. Meri ympärillä kuhisee haita.
Pelastushelikopteri lentää saaren yllä ja tiputtaa pelastustikkaat alas. Päämme yläpuolella häilyy ainut keino päästä pois tästä tilanteesta. Mies sanoo minulle, että mene sinä vain, mutta hän ei voi.
Hän pelkää lentämistä liikaa. Ja minä huudan täydessä paniikissa: miten niin et voi, tiedätkö mitä se tarkoittaa ettet voi, sinun on pakko voida, en voi jättää sinua tänne!
En voi uskoa, että minun pitäisi lähteä jatkamaan elämääni ilman häntä.
Tässä vertauskuvassa kuvautuu erityisesti se, miten Miehet pelot ovat jotakin, mitä en (ainakaan enää) pysty kunnolla hahmottamaan.
Tiedän, että ihminen voi pelätä lentämistä - tai lapsen saamista - niin paljon että pelko lamauttaa ja sokaisee hänet niin, ettei hän näe mitään muuta.
En kuitenkaan pysty ymmärtämään tätä pelkoa. En tavoita sitä enää.
Mies ei oikeasti pelkää lentämistä, mutta lapsen saamista hän pelkää.
Tuntuu, että päivä päivä päivältä minun pelkoni väistyvät, kun taas hänen pelkonsa pysyvät samana.
Ja sisälläni huudan paniikissa, että etkö ymmärrä että sinun on pakko pystyä tähän, muuten kaikki menee pilalle.
Vertauskuvassa ontuvinta on luonnollisesti se, ettei Mies tietenkään kuolisi tehtyään päätöksensä jäädä lapsettomaksi. Päinvastoin, uskon että jos tässä tilanteessa joku kuolisi, se olisin minä.
Ehkä osuvammassa versiossa saari ei ole tulessa, mutta sieltä ei pääse pois kuin lentämällä.
Mies haluaa mieluummin jäädä saarelle koko loppuelämäksi, kuin lentää. Hän pelkää kuolevansa, jos nousee helikopterin kyytiin. Saarella hänellä sentään on hyvät mahdollisuudet elää, vaikkei juuri muuta. Minä taas en halua jäädä saarelle koko loppuelämäkseni, vaikka saari onkin asumiskelpoinen ja jäämällä voisimme pysyä yhdessä.
Miten saada toinen näkemään kaikki ne vaihtoehdot, jotka ovat piilossa pelkojen takana?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti