Me tarvitsemme nyt aikaa. Rauhaa ja hiljaisuutta. Aikaa kerätä itsemme, toipua, vetää henkeä.
Minun on etsittävä näistä savuavista raunioista Mies ja itseni.
Olemme väsyneitä. Oikeammin sanottuna lopen uupuneita.
Minusta tuntuu kuin olisin palannut sodasta. En kuitenkaan koe käyneeni sotaa Miestä vastaan.
En tiedä, ketä vastaan sitä kävin, elämää?
Tämä hetki on tehty lasista. Se on niin hauras, etten ihan vielä uskalla koskettaa sitä, ottaa käteeni.
Tiedän hyvin, että Mies voi muuttaa mieltään, perääntyä. Hänellä on siihen oikeus.
Mutta olen pelännyt joka päivä yli kaksi vuotta. Nyt ei ole aika pelätä.
Yöllä sängyssä tajuan, että jokaisessa uloshengityksessäni on aiemmin ollut jonkinlainen painon tunne. Huomaan sen nyt, kun sitä ei enää ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti