Vanhempieni näkökulmasta elämäni on varmasti kulkenut pääsääntöisesti mukavaa rataa.
Olen useimmiten saanut sen, mitä olen tavoitellutkin.
Olen menestynyt koulussa, saanut haluamani koulutuksen ja sitä kautta kivan työpaikan.
Olen löytänyt hyvän miehen, jonka kanssa astella turvallista ja tasaista polkua eteenpäin.
Vanhempani eivät koskaan ole kysyneet suunnitelmistamme lapsiin liittyen.
Uskon tämän johtuvan siitä, ettei heidänkään tiensä vanhemmuuteen kulkenut ihan perinteisintä polkua. He ovat korkeintaan viitanneet sivulauseessa johonkin esineeseen, jonka voin joskus mahdollisesti antaa omalle lapselleni.
Kuitenkin erityisesti isäni puhuu usein tulevaisuudesta viitaten siihen, miten Meidän tulee hoitaa asiat heidän kuoltuaan. Tottakai, sehän on ihan luonnollista. Vanhempieni näkökulmasta olen elämänpituisessa liitossa. Mies tulee olemaan rinnallani senkin jälkeen, kun he ovat menneet.
Vanhempani eivät tiedä mitään lapseen liittyvistä erimielisyyksistämme.
En halua heidän tietävän.
Äiti valvoisi öitä.
Isä joutuisi totuttelemaan uuteen ajatukseen, jossa hänen kaikkivoipan tyttärensä elämä ei soljukaan täysin mutkatonta rataa.
Uskon, että he näkisivät heti samat kauhukuvat silmissään.
Ne samat kauhukuvat, joita itsekin erityisesti yön pimeinä tunteina katselen, vaikken haluaisi.
Joskus tekisi silti mieli sanoa isälle, kun hän puhuu katse jo tulevassa:
Voi isä, et tiedäkään miten epävarmalla pohjalla tyttäresi elämä on.
Et arvaakaan, miten huonosti tässä voi vielä käydä.
Toisaalta, voihan tässä käydä hyvinkin.
Mutta käykö?
Heippa. Varmistan että olettehan puhunut asiasta sillä tavalla ihan että kissa on pöydällä? Eli oletko kertonut kaikki omat haaveesi ja toiveesi ja mitä ajattelet lapsiasiasta? Sillein että miehesi on todella kuunnellut mitä mietit? Ja onhan mieskin avannut koko ajatuksen omista toiveistaan/haaveistaan lapsiasiasta sillein että on pohtinut asiaa ihan konkreettisesti?
VastaaPoistaHei ja kiitos kommentistasi. Hyviä kysymyksiä kaikki. Olemme käyneet niin lukemattoman monia, kuristavan raskaita keskusteluja eri näkökulmista, että voin vilpittömästi vastata tuntuvan, että pöydälle nostettu kissa on istunut ja nukkunutkin siinä pöydällä eikä ole enää lähtenyt pois.
PoistaMiehen osalta en usko, että hän on pystynyt lasta kovin konkreettisesti - elävänä ja olevaisena meidän kotiimme - pohtimaan, kun pelkkä teoreettinen ajatus lapsen olemassolosta jo pelottaa ja ahdistaa. Niinpä keskustelumme ovat aina päättyneet lopulta samaan. Umpikujaan, jossa kuulemme ja ymmärrämme molemmat mitä toinen sanoo, mutta emme kuitenkaan ymmärrä..