Vertaistukea

Unessa olemme Miehen kanssa jonkinlaisessa IVF-hoitojen vertaistukiryhmässä. On heti ilmiselvää, että olemme siellä, koska meidän on pakko. Emme pääse hoitoihin, ellemme käy ryhmässä edes yhden kerran, yhdessä.

Istumme loistoputkivalojen alla rakennuksessa, joka muistuttaa erehdyttävästi koulua, ja jonka käytävä vaikuttaa tavanomaisen harmaalta koulun käytävältä. Molemmin puolin seiniä kulkevat pitkät, pelkistetyt penkkirivistöt, joilla istuu enimmäkseen naisia. Heitä on kolmisenkymmentä, enemmänkin.

Oikeastaan kun tarkemmin katson, en näe paikalla muita miehiä, kuin omani.

Istumme Miehen kanssa vierekkäin. Hänen toinen kätensä on sylissäni, sormet sormieni lomassa. Hyvä, ehkä edes näytämme normaalilta, sellaiselta ihan vain tavalliselta, hedelmöityshoitoja läpikäyvältä pariskunnalta.

Kaikilla on ulkovaatteet päällä, myös meillä.

Meidät toivotetaan tervetulleeksi ryhmään. Iäkkäämpi rouva kauhtuneessa lääkärintakissa alkaa puhua jotain yleistä IVF-hoidoista hiljaisella äänellä, jota hädin tuskin kuuluu käytävän kaikuvuudesta huolimatta. Hän on vertaisryhmän vetäjä.

Mies istuu rauhallisena vieressäni. Aistin silti, että hän on kiusaantunut. Hän on ollut niin pitkään irrallaan koko tästä prosessista, että yhtäkkinen tahattomalla lapsettomuudella ympäröidyksi tuleminen tuntuu varmasti hankalalta. Asia läsähtää kerralla vasten kasvoja. Sitä ei voi enää ohittaa.

Me olemme täällä. Ei ole vaihtoehtoja, meidän on pakko olla.

Hän olisi varmasti mielellään missä tahansa muualla, mutta hänen on nyt oltava täällä, minun kanssani.

Jossain vaiheessa koittaa hetki, jolloin jokaisen ryhmäläisen tulisi kertoa omasta tilanteestaan ja taustastaan jotakin. Minkä takia on hakeutumassa IVF-hoitoihin, minkälaisin tunnelmin niihin suhtautuu, onko jotakin, mikä erityisesti mietityttää?

Kierros aloitetaan käytävän alkupäästä, ja me olemme keskivaiheilla. Naiset puhuvat yksi kerrallaan. Osa esittäytyy istuen, osa nousee seisomaan. Monet heistä sanovat, ettei syytä raskautumisongelmiin ole heidän kohdallaan löytynyt, siksi IVF-hoidot ovat heidän toivonsa. He kaikki ovat parisuhteissa, mutta jostain syystä heidän miehensä eivät ole täällä.

Meitä vastapäätä istuu neljä reilusti yli neljäkymppistä naista. He ovat nojautuneet tiiviisti toisiinsa kiinni ja pitävät tosiaan kädestä, niin kuin eivät koskaan haluaisi irrottaa, nyt kun ovat toisensa löytäneet.

He ovat itsellisiksi äideiksi haluavia, jotka ovat ilmeisesti bondanneet välittömästi toistensa kanssa samanlaisen lähtötilanteen takia. Heistä vanhin, lähemmäs viisikymppinen nainen kertoo läpikäyneensä kymmenen vuotta sitten sterilisaation, mutta nyt katuu sitä ja haluaa perua sen saadakseen IVF-hoidoilla lapsen.

Voiko niin edes tehdä? minä mietin. Kai sitten voi?

”Mä tajusin, että mun koko elämän tarkoitus on saada lapsi!” nainen paasaa käheällä äänellä.

Hän näyttää huonovointiselta. Katse on lasittunut, kiinnittynyt johonkin näkymättömään pisteeseen. Hänellä on päässään löysä vaaleanpunainen pipo, joka valuu silmille. Hänen uudet ystävänsä nyökyttelevät ymmärtäväisesti.

Tunnen puistatusten väristävän Miestä. Häntä karmii, suorastaan inhottaa.
Mihin ihmeeseen hän on lupautunut mukaan?

Oma vuoroni on tulossa seuraavana. Rouva lääkärintakissa kuuluttaa, että otamme vielä yhden puheenvuoron, ja sen jälkeen pidetään tauko. Tämän kuultuaan penkeillä istuva ihmisjoukko alkaa liikehtiä levottomasti, niin kuin usein on tapana, kun keskeytys häämöttää joka tapauksessa pian edessä, ja siirtymä toisaalle on tulossa.

Alan kertoa meidän tilanteestamme. Kerron ovulaation induktioista, inseminaatioista, lääkityksistä, sperma-analyysista. Mies kuuntelee vaitonaisena, ei sano mitään.

Mielessäni käy, että mahtaa olla omituista kuulla kaikki toimenpiteet tiivistettynä. Miten paljon on oikeastaan tutkittu, mitä kaikkea tässä onkaan jo tehty, vaikka hän on osallistunut siihen kaikkeen vain välillisesti. En tiedä, mitä hän siitä ajattelee.

Häly ympärillä yltyy. Ihmiset nousevat ylös, vetävät takkien vetoketjuja kiinni, laittavat hanskoja käteen, huivia kaulaan. Tiedän, että minun hetkeni on nyt, uudestaan sitä ei enää tule.

Minä haluan kertoa tämän kaiken. Minun tarvitsee kertoa se.

Ponkaisen seisomaan. Korotan ääntäni, ja kailotan kaiken yli: "MULLA ON TODETTU PCOS!!"

Kuulutan myös samaan syssyyn, että meillä on toukokuussa aika ensikäynnille, ja toivottavasti sen jälkeen pääsemme suunnittelemaan ensimmäistä IVF-hoitoa.

”KUINKA MONELLA MUULLA TÄÄLLÄ ON PCOS? NOSTAKAA KÄSI YLÖS, JOS ON!” kiljun epätoivoisena ihmisjoukon liikehtiessä ja hajaantuessa. Huomaan, että useita käsiä nousee pystyyn, ainakin viisi, ehkä lähemmäs kymmenen.

Se tuntuu hyvältä. Huolimatta siitä, ettei kukaan halua kuunnella minua enempää.

Tauolla menemme Miehen kanssa isoon ostoskeskukseen, josta löytyy pelihalli. Siellä on monia vanhanajan pelikonsoleita, joilla voi pelata lapsuuden suosikkejaan. Mies kiertää eri huoneita läpi, kunnes löytää jotain mieleistä: Taistelupelin, jota hän pienenä poikana pelasi naapurissa.

Jotain hyvää hänellekin tässä päivässä, ajattelen.

Tauon jälkeen emme palaa takaisin käytävään, vaan löydämme itsemme aikansa eläneestä omakotitalosta, jonne on kyhätty kasaan jonkinlaiset toimitilat. Lähinnä tulee mieleen kotona pidettävä eläinlääkärivastaanotto tai pieneläinhoitola.

Talossa kaikki on parhaat päivänsä jo nähnyttä, vaatimatonta ja kotikutoista.

Käy ilmi, että minulle suoritetaan täällä lääkärintarkistus, jonka tekee vertaisryhmämme vetäjä, joka on ilmeisesti myös lääkäri. Tutkimushuoneessa on muun muassa rustiikkinen piironki ja siihen kuuluva kahvipöytä tuoleineen, joista yhdelle Mies istuutuu. Ikkunoissa roikkuvat värikkäät kukkaverhot suoraan 50-luvulta.

Ryhmänvetäjä lähtee käymään jossakin ja jättää jäljessään talon aulaan johtavan oven selkosen selälleen. Seison alavartalo paljaana tutkimushuoneen keskellä, kun huomaan yhtäkkiä katsovani aulaan pelmahtanutta esimieheni esimiestä suoraan silmiin.

Ryntään ovelle ja vetäisen sen kuuluvasti kiinni.

Loistavaa, nyt hän tietää, että lähitulevaisuuteni ammatillisiin suunnitelmiin ja toiveisiin kuuluu lähinnä äitiyslomalle jääminen.

Tajuan, että ylemmän esimieheni vaatetus oli poikkeuksellisen rento.
Ihan kuin hän olisi ollut tulossa omaan kotiinsa.

Kotiinsa?

Katsomme Miehen kanssa toisiamme. Mies ehdottaa, pitäisikö meidän vaihtaa vertaistukiryhmää, vaikka se saattaisikin tarkoittaa hoitojen siirtymistä.

”Ei”, totean asettuessani määrätietoisesti tutkimuspöydälle.

”Minä haluan sen lapsen.”