Tasan kaksi vuotta sitten perustin blogin.
En rehellisesti sanottuna osaa kuvitella näin jälkeen päin, miten olisi käynyt, jos en olisi tehnyt niin.
Miten olisin tullut toimeen, jaksanut, pystynyt, osannut olla. Jos ei olisi tätä väylää purkaa, jäsentää, pohtia. Hahmottaa sitä, että tämä kaikki todella tapahtuu, ja se tapahtuu juuri minulle.
Jos en olisi saanut lukea kaikkia niitä ajatuksia, tervehdyksiä, toivotuksia, tsemppejä, sydämiä.
Kaikista niistä haluan teitä kiittää.
En olisi tässä, enkä tällainen kuin olen, ilman niitä.
Niinä päivinä, kun en kirjoita mitään, tunnen itseni jollain tapaa levottomaksi.
Kuin paikkani tässä maailmassa alkaisi hämärtyä, loitota kauemmas.
Kun asetan sormet näppäimistölle, löydän taas paikkani.
Sen tutun, missä olen kuin kotonani. Missä en jatkuvasti kaipaa muuanne.
Kun kuljen pitkin poikin elämää, ja kohtaan kaikenlaista, mieleni jäsentää tapahtunutta tekstiksi.
Lausutut sanat, kesken jääneet ajatukset, vaihtuvat tilanteet, ohikiitävät osat, palaset, hetkissä ja hetkien taustalla. Osaan käsittää kaiken sen paremmin sanojen avulla. Löytää niistä merkityksiä, jotka muuten jäisivät huomaamatta.
Se on ollut minussa aina, nyt vain käytän sitä.
Tämän haluan kertoa teille, mietin usein.
Tämän haluan muistaa. Ajasta, joka varmaan joskus loppuu, tavalla tai toisella.
Joskus ajattelen, etten tiedä, mistä kirjoittaisin.
En ole ihan varma, onko mistään mitään sanottavaa.
Sitten käy aina samalla tavalla. Olen paikoillani, katson valkoista tyhjää.
Tekstiä ryöppyää ulos. En voi estää sitä tulemasta, enkä haluaisikaan.
Nämä sanat olivat minussa jo kauan ennen kuin kirjoitin tänne niistä ensimmäistäkään.
En osaa enää olla ilman niitä.
Ilman teitä, jotka ne luette.
perjantai 25. maaliskuuta 2022
Kaksi vuotta
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kiitos kun kirjoitat. Oon seurannut sun kirjoituksia jo pidempään kuitenkaan koskaan kommentoimatta. Oon tavallaan samassa tilanteessa, mutta jumiutunut siihen vaiheeseen kun vielä pohditaan jatketaanko yhdessä vai ei. Lapsettomuuden suru on niin musertavaa ja kokonaisvaltaista. Kun ei enää muista, millainen ihminen oli ennen tätä vaihetta. Paljon tsemppiä ja voimia!
VastaaPoistaTilanteessasi olevat ihmiset ovat suurin syy, miksi perustin tämän blogin. Olisin itse niin kovasti kaivannut, suorastaan tarvinnut, muita kokemuksia eriävistä lapsitoiveista ja aiheeseen liittyvästä kipuilusta niinä vuosina, kun olimme Miehen kanssa myrskyn keskellä.
PoistaSe muuttaa ihan kaiken, kun löytää itsensä tilanteesta, jossa yhteinen tulevaisuus on hämärän peitossa ja on vain toinen toistaan ikävämmältä tuntuvia vaihtoehtoja tarjolla. Ja samalla kaiken sen keskellä kaipaa lasta ihan käsittämättömän paljon. :(
On todella kuvaavasti todettu, ettei muista enää, millainen oli ennen. Uskon tavoittavani hyvin, mitä tarkoitat. Aika ennen tuntuu niin järjettömän kaukaiselta.
Kiitos niin kovasti sanoistasi ja siitä, kun kommentoit.
Toivon sydämestäni sinulle valoa tulevaan ja voimia jaksaa!