keskiviikko 16. maaliskuuta 2022

Leikkipuistossa

Olen kävelyllä ystäväni ja hänen alakouluikäisen lapsensa kanssa. Ystävän lapsi haluaa poiketa tuttuun leikkipuistoon, jossa ei ole pitkään aikaan käynyt. Hän oli juuri siinä murroksessa, jossa leikkipuistot ovat vaivihkaa jo loitonneet kauemmas arjesta.

Hän kiipeilee innoissaan korkeuksiin ja kummastelee, miten paljon suuremmilta askelmien väliset etäisyydet ja temppuratojen korkeudet olivat nuorempana tuntuneet. Muistot elävät ja vaihtuvat hänen kasvoillaan. Hän vaipuu hetkeksi ajatuksiinsa, ymmärtää tulleensa kauas niistä vuosista.

Hän osoittelee erilaisia leikkipuiston laitteita hämmennystä äänessään. Värikäs juna, johon ei enää mahdukaan kyytiin. Vaatimaton hiekkalaatikko, joka tuntui silloin joskus valtavan suurelta.

Hän toteaa näitä asioita jopa hieman ylpeänä, mutta hänen äitinsä silmissä häilyy haikeus.
Pikkulapsiajat ovat jääneet taakse. 

Puistossa on paljon porukkaa. Puolipilvinen, leuto sää on houkutellut perheitä myöhäisiltapäivän ulkoiluun. Aurinko pilkahtelee välillä pilvien välistä. Niinä hetkinä kun ei tuule, on keväisen lämmintä.

Jokaisella aikuisella täällä on lapsi katseensa kiinteänä kohteena, keskiössä.

Se ilmeinen syy, kenen takia täällä ollaan.

Suuntaan huomioni hetkeksi seuralaisistani muuanne, ja kävelen vähän kauemmas.
Samalla astun joka askeleella kehostani hieman etäämmäs, tarkastelemaan itseäni ulkopuolelta.

Tulee heti omituinen tunne, kuin vain leijuisin paikallani ilman ääriviivoja.

Jos kävisin tuota kiipeilyseinää päin, menisin varmasti siitä huomaamata läpi.

Palaan nopeasti takaisin omaan porukkaani. Katsomaan köysissä kieppuvaa lasta, hymyilemään hänelle, ihastelemaan hänen taitojaan.

Sitä täällä kai kuuluu tehdä.

Ystävän lapsi on puiston vanhimmasta päästä. Suurin osa muista lapsista on häntä vähintään pari kolme vuotta nuorempia, enemmänkin. Hän näyttää nauttivan tästä roolistaan, siitä, että osaa kiivetä paremmin kuin kukaan muu.

Kaksi pientä tummatukkaista poikaa juoksee innosta kiljuen isäänsä karkuun. Isä liikkuu kevyesti ja ketterästi jahdatessaan heitä pitkin puistoa, kiinni saatuaan vetää molemmat tiukkaan rutistukseen syliinsä. Aidan vieressä toinen isä heittäytyy teatraalisesti maahan sormista muodostuneen pyssyn luodin osuessa häntä rintaan. 

Yritän kovasti olla ajattelematta mitään heitä katsoessani.

Joka puolelta kuuluu naurua, höpötystä, kirkumista. Itkua, huutoa, ininää. Hihkumista, vaikerrusta, kitinää ja karjumista. Jokeltelua.

Vauvoja vaunuissa, maassa ja sylissä. Hervottomasti kikattava kaksikko hämähäkkikeinussa. Iso pieni automies oma rekka kädessään. Punaposkia liukumäessä. Hippaleikki, johon isommatkin lapset innostuvat. Polttopalloa mummon kanssa.

Yksi äiti kiertää taaperoikäisen lapsensa perässä puiston laitteita. Autoon, jossa pyöritetään rattia. Junaan, jossa viihdytään vain hetki. Kun äiti ehtii istahtaa, lapsi on jo menossa seuraavaan paikkaan. Äiti näyttää väsyneeltä, siltä ettei hän juuri nyt jaksaisi olla siinä.

Kaksi leikki-ikäistä tyttöä kävelee käsi kädessä puiston poikki. Pienemmät tytön kasvot ovat itkettyneet ja pipo vinossa. Hän selostaa toiselle, kuinka häneen oli sattunut aiemmin pudotessaan. "Mennäänkö tähän seuraavaksi?" kysyy kaveri ratkaisukeskeisesti. Itku unohtuu heidän astuessaan yhdessä helpon näköiselle tasapainoreitille.

Tummatukkaiset pojat ilmestyvät viereeni. "Isi sanoi, että meidän pitää odottaa tässä", isompi muistuttaa pienempää tärkeänä. Kohta isä ilmestyy jostain takaisin, ja jahtausleikki saa jatkua.

Kävelemään opetteleva tyttö testaa äitinsä kanssa matalaa keinua. Hänen pieni, hento kehonsa yhtä muhkeaa toppahaalaria kauttaaltaan. Hän seisoo keinun takana ja pitää rukkaskäsillään kiinni istuimesta, nojaen siihen keskittyneesti aurinkolasit silmillään. Kokeilee, miltä tuntuu, kun saa sen liikkumaan omalla painollaan.

Minä olen ulkokehällä, kaikki muut ovat sisällä.

Leikin olevani aikuinen, eläväni mukamas tätä elämää, joka minulle on jostain syystä annettu, mutta jota en jostain syystä voi itse kenellekään antaa.

Muut ovat lihaa ja verta. Minä olen pahvia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti