keskiviikko 2. maaliskuuta 2022

Nimeni on Kuu

Pari viikkoa sitten törmäsin ensimmäistä kertaa 80-luvun espanjankieliseen kappaleeseen Hijo de la luna, suomennettuna Kuun poika.

Laulu kertoo kuusta, joka oli jo pitkään halunnut tulla äidiksi. Se ei kuitenkaan ollut löytänyt rakkautta, jonka avulla siitä olisi voinut tulla ihminen, joten sen lapsitoiveet olivat jääneet haaveeksi. 

Kuut kun eivät saa lapsia.

Kuuta lähestyi huolineen nainen, joka halusi kovasti päästä naimisiin samanheimoisen miehen kanssa.
Nainen pyysi itkien kuulta apua tähän. 

Kuu lupasi toteuttaa naisen toiveen, mutta hinnaksi tästä se halusi itselleen pariskunnalle syntyvän esikoispojan. Koska nainen oli epätoivoinen, hän suostui tähän. Kuu puolestaan ajatteli, että mikäli nainen suostuu tällaiseen järjestelyyn, hän ikään kuin ansaitseekin menettää lapsensa, koska ei kykene rakastamaan ketään muuta, kuin miestään.

Kertosäe menee espanjasta englanniksi käännettynä:

"Moon, you want to be mother
And you can’t find love
That makes you woman

Tell me, silver moon
What are you going to do
With a child of skin?

Son of the moon."


Kun kuulle luvattu lapsi, pariskunnan esikoinen syntyi, poika oli yhtä kalpea kuin kuu itse. Pojan isä ei voinut käsittää lapsensa vaaleutta ja päätteli vaimonsa pettäneen häntä. Mies tappoi vaimonsa ja tämän jälkeen hylkäsi pojan korkealle rinteelle.

Viimein kuun hetki oli tullut. Se sai kauan toivomansa lapsen. Käytännön ongelmat, joita lapsen hoivaamiseen olisi voinut kuvitella liittyvän, se ratkaisi omalla omintakeisella tavallaan.
Iltaisin kun lapsi itki, kuu muotoutui kehdon muotoon, keinuttaen lasta siinä.

Täytyy sanoa, etten voi olla samaistumatta jollain tasolla tämän laulun kuuhun. 

Sille on fyysisesti täysin mahdotonta saada lasta, ja lähes yhtä mahdotonta vaikuttaa lähtökohtaisesti olevan pelkästään pienestä ihmisolennosta huolen pitäminen. Kantaminen, syliin ottaminen, lohduttaminen. Eihän sillä ole minkäänlaista ihmismuotoa, joka voisi hoivata lasta. 

Ei vartaloa, ei käsiä, ei syliä.

Sillä ei myöskään ole ketään, kenen kanssa se voisi lapsen saada. Puhumattakaan siitä, ettei sillä ole ketään, kenen kanssa lapsi olisi yhteinen toive, haave. Äitiys on oma kaukainen unelma, jonka kanssa se on jäänyt yksin.

Elin vuosia tilanteessa, jossa toiveet omasta lapsesta olivat heränneet samaan aikaan, kun Mies jota rakastin ja rakastan edelleen, ei halunnut lasta ja oli tässä hyvin ehdoton.

Niinä vuosina tunsin itseni ajoittain täysin voimattomaksi. Käteni olivat sidotut. Silti en voinut luopua unelmasta, sen valo loisti sisälläni liian kirkkaana.

Kun lapsen yrittämiseen lopulta päästiin, ei ole kulunut päivääkään, etten olisi siitä huolimatta tuntenut itseäni yksinäiseksi. En usko, että on kulunut Miehelläkään. Vaikka elämme yhteistä elämää ja haluamme tehdä niin myös tulevaisuudessa, tämä on aina ollut ja on jatkossakin selkeästi minun asiani, minun haaveeni, minun projektini.

Minun pelkoni. On Miehelläkin omansa, mutta hän pelkää eri tavalla, eri asioita.

Olemme Miehen kanssa aivan erilaisia taivaankappaleita. Sijaitsemme samassa universumissa, näymme samalla taivaalla. Mutta tässä asiassa olemme aivan eri paikoissa, koostumme täysin erilaisista alkuaineista.

Nyt kun mukaan on tullut vielä fyysisiä diagnooseja, haasteita ja kysymysmerkkejä, yksinäisyyteni seuraksi on liittynyt uudenlainen, vaimeana kaikuna korvissa humiseva pelko.

Olenko itsekin kuin taivaalla hohtava kuu, jonka fyysinen olomuoto ei vain yksinkertaisesti taivu lapsen saamiseen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti