Toukokuussa

Soitan julkisen puolen lapsettomuusklinikalle kysyäkseni lähetteen tilannetta.
Puheluun ei vastata, mutta hoitaja soittaa jo pian takaisin.

"Lapsettomuusklinikalta hoitaja täällä hei, kuinka voin auttaa?"

"Neiti Kuu tässä hei. Saimme lähetteen yksityiseltä puolelta teille pari viikkoa sitten, ja nyt vainoharhaisena ihmisenä kyselisin kaiken varalta lähetteen tilannetta, onhan varmasti tullut perille teille."

Tämä on sinänsä ihan totta. Minun on pakko soittaa, jotta tiedän, ettei lähete ole hävinnyt jonnekin, jättänyt mystisesti saapumatta perille, kadonnut jäljettömiin, samaan aikaan kun minä hölmönä vain odottelisin lääkäriaikaa saapuvaksi.

Yksityisellä puolella näihin erikoisen rehellisiin lausahduksiini vastattiin vähintään naurahtamalla, yleensä jopa vitsailemalla takaisin. Sanomalla jotakin, joka osoitti, että he huomioivat kyseisen sanavalinnan ja ymmärsivät, että se oli valittu tarkoituksella, kuvaamaan omia tuntemuksia.

Tämän kunnallisen hoitajan ääni kuulostaa kliiniseltä, ehkä hieman kalsealta, ja vähintäänkin kiireiseltä. Ei hänellä ole aikaa höpötellä turhia. Siksi alkutervehdys ja kysymyskin ovat kompaktisti samassa ensimmäisessä lauseessa.

"Joo. No sanotko henkilötunnuksen."

Käy nopeasti ilmi, että tämä on juuri niitä kiusallisia puhelinkeskusteluja, joissa molemmat osapuolet puhuvat aina samaan aikaan, keskeyttäen toisensa jokaisessa puheenvuorossa. Sen jälkeen molemmat keskustelijat hiljenevät odottaen, että toinen puhuu. Kun kumpikaan ei sano hetkeen mitään, molemmat puhuvat taas toistensa päälle. Mikä siinä onkin, että joidenkin kanssa käy näin, ja joidenkin kanssa puhe soljuu luontevasti vuorotellen?

Lisäksi käy ilmi, että meille on lähtenyt viisi päivää sitten kirje, joka ei ole vain vielä saapunut.

Kirjeessä lukee, että meille on varattu toukokuulle ensikäyntiaika, joka on lähes tasan kolmen kuukauden päässä lähetteen saamisesta.

"Ai. No, se on sitten silloin."

"Joo, kyllä. Kiitos ja h.."

"Ja sinne ensikäynnillehän me tulemme yhdessä?"

"Kyllä. Noniin, hyvä ja k.."

"Tarvitseekohan ennen lääkäriaikaa käydä verikokeissa?"

"Tässä lukee, että verikokeissakin pitäisi käydä ennen sitä."

"Okei."

"Ja siemennestenäytteistäkin lukee, että tulisi olla."

"Ai? Yksityisellä puolella analysoitiin jo aika monta näytettä."

"Tässä ei näytä lukevan muuta, kuin että siemennestenäytteistä tietoa mukaan. Ota kaikki paperit, mitä yksityiseltä puolelta on."

"Selvä, kiitos."

"Kiitos, hei."

"Hei hei."

Puhelun lopettaessani mietin, että tätäköhän saa siis käyttämättä ylimääräistä rahaa, kohteliaisuutta, mutta ei lämpöä?

Toukokuussa tulen istumaan kunnallisen lapsettomuuspoliklinikan rakennuksessa, kunnallisen lapsettomuuteen erikoistuneen lääkärin edessä ja katsomaan, kun hän silmäilee papereita, joissa todetaan minussa olevan kaikenlaista vikaa. 

Ehkä olen jo ostanut malttamattomana pari ensimmäistä kesäkukkaa.
Ehkä mietin niitä silloin, kun puhumme IVF-hoidoista.

Se tulee olemaan yksi elämäni vaikeimmista hetkistä. En haluaisi viedä Miestä sinne.
En haluaisi, että hän joutuu istumaan vieressäni lapsettomuuslääkäriä vastapäätä.

Mutta toisaalta.

Siihen mennessä päivä on pidentynyt, ja valon määrä on lisääntynyt huimasti. Siihen mennessä nämä suuret lumikinokset ovat sulaneet takapihaltamme.

Onkohan silloin lunta enää ollenkaan?