Ulos

On myöhäinen ilta. Seksi ei ole päättynyt toivotulla tavalla ovulaation kannalta.
Se ei kuitenkaan ole suurin ongelma. Asiat alkavat luisua väärään suuntaan sen jälkeen.

Mies on ärsyyntynyt, turhautunut. Kaikista eniten hän on kuitenkin väsynyt.
Hyvin väsynyt, niin fyysisesti kuin todennäköisesti henkisestikin.

Mielestäni hän on minua kohtaan tarpeettoman kylmä. Liian kylmä.

Korrekti termi kai olisi, että tunnen itseni emotionaalisesti hylätyksi. Ohitetuksi.

Mies nukahtaa kadehdittavan helposti kuulokkeet korvillaan.
Yritän pystyä samaan, tasata kiihtyneen kehoni kierroksia.

Kaikki viime päivien ajatukset vellovat sisälläni. Tunnen kuinka ne kuohuvat yli, puskevat väkisin ulos.
Pitkään vain makaan paikoillani. En voi lakata itkemästä. Tuntuu niin sietämättömän vaikealta olla tässä kehossa. Olla tämä ihminen, joka olen.

Haluaisin, että hän kietoisi kädet ympärilleni ja sanoisi, että kaikki on hyvin.
Haluaisin kuulla, että kaikki järjestyy, aikanaan. Että me selviämme tästä kaikesta.
Haluaisin, että se sanotaan minulle, koska en pysty sanomaan sitä enää itselleni.
Sillä en usko sitä, en usko itseäni.

Yö levittäytyy edessäni loputtomana, sen mustan viitan alta pilkahtaa mieleeni ajatus:

Haluan ulos.

Mies havahtuu hereille, nousee hetkeksi pystyyn. Näkee minut, mutta vaihtaa vain asentoa ja korjaa peittoaan. On tullut hyvin selväksi, mitä hän haluaa. Hän haluaa nukkua, oli oloni silmin nähden miten kauhea tahansa.

Mitä väliä sillä hänelle on, missä mielentilassa olen? Mitä väliä sillä on, missä ylipäänsä olen?
Viimeisen tunnin perusteella sillä ei ole ainakaan vaikuttanut olevan väliä hänelle.

En pysty rauhoittumaan, joten on vain järkevää, että menen ulos, jotta hän saa tehdä sitä mitä haluaa, eli nukkua. 

Jos hän jossain vaiheessa herää ja huomaa minun lähteneen, hän todennäköisesti jatkaa vain uniaan, järkeilen. Jos hän voi nukkua samalla kun itken valtoimenaan hänen vieressään, mitä väliä sillä on, että teen niin makuuhuoneen sijasta ulkona? Jos hän voi peittää itkuni kuulokkeilla, miksen minä voisi lähteä?

Hapuilen pimeässä vaatteet ylleni. Vedän kauhtuneen hupparin vetoketjun kiinni. Nappaan mukaan ainoastaan kotiavaimen naulasta. Kuuntelen Miehen tasaista hengitystä. Hän todennäköisesti häilyy unen ja valveen rajamailla, ellei ole jälleen unessa.

Seison hetken eteisessä ulko-ovella. On pakko päästä pois.
Astuessani ulos se pamahtaa takanani kiinni tarpeettoman kovaa.

Vedän keuhkot täyteen ilmaa. On viileä, muttei kylmä.
Tiedän heti, minne haluan mennä.

Askelten ripeä, rytmikäs tahti saa pulssini tasaantumaan. Tunnen, kuinka minut valtaa jokin omituinen rauha, joka vielä hetki sitten tuntui hyvin kaukaiselta saavuttaa.

Kaduilla on autiota yhtä koiranulkoiluttajaa lukuunottamatta.
Taksi ajaa ohitseni. En välitä, mitä sen kuljettaja ajattelee.

Mitä syitä ihmisellä yleisesti ottaen on olla ulkona kävelyllä puoli kahdelta yöllä?

En ole koskaan lähtenyt ulos tunnekuohussa riidan jälkeen. Myöskään kukaan kumppanini ei ole.
Ja jos tarkkoja ollaan, tämä ei ollut riita. Oli vain tarpeita, jotka eivät täyttyneet.

Yllätyn huomatessani, että muutamien omakotitalojen olohuoneista kajastaa television valo.
En osaa päättää, onko se enemmän lohdullista vai surullista.

Kyyneleet ovat kuivuneet poskille, kun pääsen läheisen järven rantaan.
Mattolaituri on aavemaisen hiljainen. Järven pinta väreilee peilityynenä.

Horisontin utuisessa kajossa on aavistus violettia ja vaaleanpunaista.
Etsin rannalta pienen kiven ja heitän sen järveen. Pienet renkaat syntyvät vain kadotakseen saman tien. Jossain lähistöllä hyppää kala. Tihrustan pimeässä rannan infokylttiä. Ei löydettyä sinilevää.

Tällä kertaa käännän varovasti avainta ovessa.

Opin, että Mies ei ole nukkunut lähdettyäni. Hän on valvonut ja miettinyt, missä olen siitä lähtien, kun kuuli kuulokkeiden läpi ulko-oven käyvän.

Hän kuljettaa sormiaan selkääni pitkin. Olemme pitkään hiljaa.

Tunnustan, että ajattelin hänen jatkavan uniaan. Miehen katse ei kaipaa sanoja.
En näe sitä pimeässä, mutta tunnen sen yhtä kaikki.

Kysyn hänen olkapäätään vasten, mitä minun sitten olisi pitänyt tehdä.
Mies huokaa.

"No ensi kerralla kun mietit tuollaista, voisit vaikka kysyä ensin multa, että mitä mieltä olet, olisiko tää hyvä idea?" hän mutisee sarkasmia äänessään, painaen päänsä hiuksiini.