Oloni on käsittämättömän kevyt.
Kahden vuoden aikana kuvittelin
harvakseltaan tätä oloa itselleni ja yritin muistaa, millaista oli
joskus elää ilman painolastia.
Lopulta en enää osannut kuvitella sitä, vaikka tiesin järjellä ajateltuna, miltä se voisi tuntua.
Minun oli vaikeaa nähdä enää värejä.
Näin
kaikkialla vain harmaata. Ainoat muut näkökenttäni erottamat
värivaihtoehdot olivat valkoinen, sokaiseva kauhu ja mustuus, jollaista
en oikein osaa kuvailla. Se oli vain pimeyttä. Pelkkää mustaa. Pimeässä mitään muuta värisävyä on mahdotonta nähdä.
Kaikki ne ajatukset ja tunteet kasvoivat minuun kiinni, raahautuivat mukanani kaikkialle,
halusin sitä tai en.
Sukulaisen syntymäpäiväjuhliin,
bussipysäkille,
ruokakaupan karkkiosastolle,
työpaikalle,
zumbatunnille,
lempiravintolaan,
kävelylenkille,
kesämökille,
huoltoasemalle,
puistoon,
kahvilaan,
parkkipaikalle,
kirjastoon,
hammaslääkärin käytävälle.
Kaikkialle, jossa oli lapsia tai oli edes mahdollista olla lapsia.
Ja vaikka ei olisi ollut lapsia, oli ihmisiä, jotka puhuivat lapsista.
Ja vaikka ei olisi ollut puhetta lapsista, minun ajatukseni olivat täynnä lapsia.
Tämän
myöntäminen on vaikeaa, mutta lopulta katsoessani Miestä näin hänessä
usein vain potentiaalisen uhan ja menetyksen. Äärimmäisen rakkaan
ihmisen, josta joutuisin pian luopumaan.
En enää pystynyt näkemään hänessä muuta. En nähnyt häntä sellaisena, kuin hän on.
Tänä päivänä kun katson Miestä, näen hänet.
Se tuntuu hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti