Junassa on perjantai-iltapäivänä ruuhkaa.
Takana, edessä ja vieressä on ihmisiä, kissoja ja koiria pakkaantuneena tiiviisti pieniin neliöihin, joissa omaa tilaa on vähän, ja joissa liikkuessa tulee väistämättä hipaisseeksi tuntemattomia polvia, kenkiä ja kyynärpäitä.
Tungoksesta huolimatta äänentaso on yllättävän maltillinen.
Tunnelma on vaimean väsähtänyt. Koirat makaavat lattialla luoden omistajiinsa odottavia katseita.
Ihmiset selaavat puhelimiaan, haluten nollata aivonsa arkiviikon päätteeksi. Vieressäni istuva teini-ikäinen tyttö tuijottaa lasittunein katsein ikkunasta ulos, langattomat kuulokkeet korvissaan.
Matkan loppua kohti ruuhka vähentyy, ja useita istumapaikkoja jää tyhjäksi.
Tyttö vieressäni ei jää pois, ilmeisesti määränpäämme on sama.
Olen aina ollut huono istumaan ryhdikkäästi ja staattisesti paikoillani.
Tykkään vaihdella asentoja usein, mutta tässä vaihtoehdot ovat vähissä.
Onneksi on edes jalkatuki, ilman sitä en pärjäisi.
Houkutus siirtyä väljemmälle penkkirivistölle vaunun perälle kasvaa.
Katselen ympärilleni ja huomaan, että harva on tehnyt niin, vaikka tilaa olisi.
Vessareissulla vilkaisen istumapaikkojen yläpuolella olevia kuvia.
Niiden mukaan penkit on tarkoitettu raskaana oleville ja vanhuksille.
Eli periaatteessa niitä ei saisi käyttää turhaan, ellei ole jompikumpi edellä mainituista.
Välittävätköhän ihmiset edes siitä, ovatko he vain vähään tyytyväisiä tai laiskoja vaihtamaan paikkaa?
Ei kai se haittaisi, jos vapaita penkkejä hyödyntää näin loppumatkasta?
Voisinhan tarvittaessa siirtyä takaisin.
Katson kuvaa tarkemmin.
Hetkinen.
Olenko minä nyt tuollainen?
Silmäilen kriittisesti valkoista hahmoa, kun samalla reflektoin itseäni.
Kyllä taidan olla.
Sitä on vain edelleen välillä niin vaikeaa sisäistää.
Paikat on tarkoitettu juuri minunlaisilleni, sellaisille, kuin nyt olen.
Niin kauan olen halunnut näyttää samalta, kuin tuo kuva.
Haaveillut saavani, mitä kaikkea se minulle edustaa.
Niin pitkään olen toivonut saavani elämän ja arjen, jollaisen se tuo tullessaan.
Se toive on täyttänyt käytännössä koko silloisen elämäni, hallinnut sitä.
Niin kauan olen tuntenut jääväni ulkopuolelle.
Jonnekin kaukaisen maailman laidalle, rajalle kauneuden ja rumuuden välissä.
Lasken katseeni ja tarkastelen melko kireää pitkähihaista paitaani.
Vatsa sen alla erottuu jo selvästi. Asennosta riippumatta epäselvyyttä ei juuri jää.
Tunnen hänet nykyään päivittäin.
Hän elää, liikkuu, kulkee mukanani kaikkialle.
Kulkisi siinäkin tapauksessa, vaikkei olisi sisälläni.
Edelleen se tuntuu uudelta, hämmentävältä.
Järjenvastaiselta, kosmiselta.
Edelleen mietin välillä, voiko tämä tosiaan olla totta.
Oikeastiko näin tapahtuu nyt, on jo tapahtunut?
Häkellyn näistä havainnoista niin paljon, että istun loppumatkan kiltisti omalla paikallani.
Toisaalta, kyllähän minä tässäkin pärjään.
Näin on hyvä. Näin on jo paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti