tiistai 20. joulukuuta 2022

Kumpu

Raskaussovelluksessa kehotetaan jatkamaan lapselle ääneen juttelemista ja laulamista.

Jatkamaan?
En ole edes aloittanut.

Vatsalle laulaminen tuntuu typerältä, ääneen juttelemisesta puhumattakaan.

Yhtenä iltana tosin hyräilen joululauluja. Mietin, kuuleeko vauva tosiaan minut.
Ihmetteleekö kuulemaansa, sillä en ole mikään päivittäishyräilijä.

Olen alkanut varovasti puhutella lasta mielessäni lähinnä silloin, kun tunnen liikkeet erityisen selvinä.
Joo, kyllä sinä olet siellä, miten voisin sinut unohtaa, totean hänelle ääneti silloin.

Kun olen uppoutunut omiin ajatuksiini, ja napakka potku yllättää.
Totta, sinähän se olet siellä taas, ihan hyvä hetki muistuttaa.

Ai sinäkin haluat, että otetaan toinen pipari.
Haluat, että mennään ulos ihmisten ilmoille.


Käyn konsertissa. Heti ensitahdeista lähtien vauva reagoi musiikkiin.
Joihinkin kappaleisiin enemmän, kuin toisiin. Ehkä hän pitää musiikista.

Ajatus siitä tuntuu hassulta.

Edelleen säännöllisin väliajoin säpsähdän nähdessäni itseni peilistä.
Kehoni piirrustukset ovat lähteneet jollakulla käsistä, siirtyen vahvasti kohti karikatyyrimäisyyttä.

Töissä sammutan vahingossa valot huoneestani, koskematta katkaisimeen.
Ihmettelen, miksi jääkaapin ovi vastustaa kiinnimenoa, kunnes tajuan vatsan pitävän sitä auki.

Se on paljon isompi, kuin mitä pystyn sisäistämään.
Paljon isompi, kuin miltä se tuntuu.

Ja tässä se suurin kummastus kaikista:
Sehän ei varsinaisesti tunnu yhtään mitään.

Jostain syystä olin vuosia kuvitellut, että raskaus lähtökohtaisesti tuntuu jatkuvasti joltakin. Että se itsessään saa aikaan kehossa fyysisen tuntemuksen, pohjavireen, joka soi taustalla kaiken aikaa.

Enkä tarkoita pahoinvointia, närästystä tai muuta mahdollista (mutta itseltäni puuttuvaa) liitännäisoiretta, vaan jonkinlaista Universaalia Raskaustunnetta. Vähintään ehkä jonkinlainen jatkuva paineen tunne, tunne siitä, että jotain ylimääräistä on matkassa?

Koska täytyyhän sen nyt joltain tuntua joka sekunti, jos kantaa sisällään toista elävää olentoa?

En tiedä, mitä kuvittelin sen tunteen olevan. Varmaankin jotain samankaltaista, kuin olisi niellyt hehkuvan kiiltävän, loistossaan arvokkaan kimpaleen kultaa.

No, ei se tunnu.
Itse asiassa se ei tunnu miltään.

Jos olisin ollut keväästä lähtien nukutettuna ja minut herätettäisiin tässä vaiheessa raskautta, enkä saisi nähdä itseäni peilistä tai tunnustella, en huomaisi minkään olevan toisin, kuin tavallisesti.

Peiliin katsominen muistuttaa yhä uudelleen, miksi minulle tarjotaan monissa tilanteissa istumapaikkaa, jos niitä on rajatusti. Vaikka kerta toisensa jälkeen hämmentyneenä änkytän voivani ihan hyvin seistä, tai istua lattialla, jakkaralla, missä vain.

Näytän painavalta.

Siis siltä, että minulla on suuri ja painava kuorma kannettavana.

Vaikken samaan aikaan tunne kehossani minkäänlaista painoa tai taakkaa.
Päinvastoin tuntuu, kuin vatsani olisi henkäisty kasaan kesäpäivän ohuista pilvenhattaroista.

Fakta on kuitenkin se, että mahasta, jonka kasvun vähyyttä ja hitautta kesällä kipuilin, on tullut kunnioitettavan kokoinen, kauniin symmetrisesti kaareutuva kumpu.

Juuri sellainen, joita vuosien ajan vihasin nähdä muilla.
Jollaisen nähdessäni käänsin katseeni toisaalle, satoja kertoja.

Jonka olisin monesti halunnut puhkaista viattoman pienellä neulalla.
Katsoa, kuinka se tyhjentyy ilmapallon lailla lättänäksi rusinaksi.

Voi luoja, miten vihasinkaan.
Nyt itselläni on sellainen.

Ja teen huomaamattani tismalleen sitä samaa, mitä todistin kaikkien muidenkin tekevän.
Korostan vatsaa vaatteilla, käytän usein ihonmyötäisiä paitoja.

Kun haluan havainnollistaa vatsan kokoa itselleni tai muille, laitan toisen käden rinnan alle tai toisen alavatsalle. Juuri sillä tavalla, mikä aiemmin tyhjensi keuhkoista ilmat pihalle.

Otan kuvia itsestäni, joissa olen niin. En postaa someen, mutta harvakseltaan lähetän niitä lähimmille ystäville ja sukulaisille.

Oletpa sinä jo iso, he päivittelevät.
Hymyilen heidän tahdittomille viesteilleen muka loukkaantuneena, mutta annan nopeasti anteeksi.

Samalla oudolla tapaa ylpeänä siitä, että viimein kehoni toimii.
Tekee sitä, mitä pitää eli kasvaa.

Yhtenä iltana näen ensimmäistä kertaa potkun samalla, kun tunnen sen.
Se piirtyy ulkomaailman puolelle selvänä, saaden ihon tärähtämään, vavahtamaan voimastaan.

Se tuntuu jostain syystä yllättävän suurelta asialta.
Tähän asti sisälläni on ollut jotain salattua, piilotettua.

Nyt siellä on joku, jonka aktiivinen olemassaolo liikkeineen näkyy myös ulospäin, muiden silmiin.

Menee varmasti yli viikko, ennen kuin se tapahtuu uudestaan.
Sen jälkeen liikkeiden näkyminen tihentyy, ollen lopulta jokapäiväistä.

Kun meno on kova, asetan kaukosäätimen tai puhelimen vatsan päälle. Pian puhelin alkaa tutista liikkeiden voimasta, kuin se yritettäisiin saada kipattua alas.

Tiedän asian, jota vielä vuosi sitten olisin inhonnut yli kaiken tässä joulussa.
S-marketin mainosta, jossa mies istuu jouluisen juhlapöydän päässä ja toteaa:

"Tarkemmin ajatellen, tämä ei ole kolmen pippurin lohipastrami.
Tämä on ensimmäinen joulu."


Samaan aikaan kuvakulma laajenee onnelliseen pariskuntaan, joista mies syöttää vauvaa lusikalla ja nainen todistaa hetkeä kameralla kauniissa punavalkoisessa pilkkupaidassaan.

En pidä mainoksesta nytkään. Se lähettää sekunnin murto-osassa aivoissani matkaan sytytyslangan, joka kuitenkin ehtii hiipua ennen kuin ehtii saavuttaa räjähtämispisteen.

On minulla edelleen heikot kohtani.

Yhdessä Toisenlaisten äitien jaksossa hedelmöityshoitojen avulla raskaaksi tullut nainen on synnyttämässä. Hänen miehensä juttelee hellästi sairaalakaapuiselle vatsalle, kosketukset ovat silkinpehmeitä.

Kun vauva syntyy, mies pitelee häntä sylissään hellästi, ymmyrkäisenä onnesta. He katselevat vauvaa yhdessä, kuin ihmetellen, mitä järkeä missään muussa koskaan on ollut, kuin tässä.

Vaihdan kanavaa.

En halua tietää, mitä heille kuuluu kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen.


2 kommenttia:

  1. Samanlaisia mahaan liittyviä huomioita täälläkin. Yksi päivä suutuin kun lehtimyyjä katsoi minua ja ehdotti että tilaisin perhelehden. Mistä se muka tietää, että meille tulee ehkä vauva. Vasta myöhemmin tajusin että niin, kyllähän tämä taitaa näyttää ihan raskaana olevan ihmisen mahalta raskausviikolla 36. Ehkä jos olisi jotenkin raskaampi olo niin tämänkin sisäistäisi. Toisaalta yritän selittää itselleni, että en ota paineita, koska raskaus ei ollut ikinä se the juttu minulle vaan elävän lapsen saaminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaistun niin paljon tuohon, että jos olisi raskaampi olo, olisi ehkä helpompi sisäistää.

      Työkaveri tunnusti hiljattain, että hänen silmänsä hakeutuvat väkisinkin mahaani joka kerta kohdatessamme, koska se vain on niin.. Silmiinpistävä. En saanut kiinni, mitä hän haki, ihan perus raskausmahaksi tunnistettava se mielestäni on. Kunnes vessan peilistä katsoessa mietin, että niin, onhan se tosiaan jo aika iso, isompi kuin itse muistan. Tsemppiä sinne loppuraskauteen!

      Poista