Aamulla soitan neuvolaan.
Hoitaja kyselee tarkkaan tuntemuksista, jotka ovat ennen kaikkea sekavat.
Olen elätellyt toiveita, että pääsisin nopeaan tsekkaukseen neuvolalääkärille.
Tai minne tahansa, jossa tehtäisiin jotain, mitä tahansa.
Tarkastettaisiin kohdunkaulan tilanne, kuunneltaisiin edes sydänäänet.
Raskaus on jo pitkällä, ja onhan oma neuvolantätini sanottu, ja että jos on yhtään epävarma olo siitä, onko kaikki hyvin, kannattaa soittaa, niin tarkistetaan tilanne.
Vieras neuvolantäti puhelimessa on sitä mieltä, ettei yksittäinen runsas vuotokerta riitä syyksi tarkistukselle, sillä se ei ole toistunut, eikä muita huolestuttavia oireita ole.
Valkovuoto voi välillä myös olla hyvin nestemäistä.
Minun täytyy tarkkailla vointiani erityisen paljon vielä tämä päivä, ja pitää sidettä.
Jos vuoto on lapsivettä, sitä tulee lisää vuorokauden sisällä ensimmäisestä kerrasta.
Jos side ja/tai housut kastuvat uudestaan tai kipuja ilmenee, täytyy ottaa heti uudelleen yhteyttä.
Silloin asiasta tulee päivystyksellinen.
Se kuulostaa pelottavalta.
Hoitaja toistaa monta kertaa lohduttavaa äänensävyä hakien kirjaavansa nämä asiat ylös tietoihini.
Ihan kuin sen kuuluisi jotenkin helpottaa oloani.
”Tämähän on hoitoalkuinen raskaus?”
”On.”
”Joo, no niinhän se vähän on, että hoitoalkuisissa raskauksissa usein huolestutaan vielä tavanomaista enemmän monenlaisista asioista.”
Se on varmasti aivan totta.
Jostain syystä se ei vain lohduta yhtään.
Jos lapsi tekee tällä hetkellä kuolemaa sisälläni, luulen, ettei hirveästi auta jälkikäteen todeta, että niin, kyllähän lapsettomuushoitotaustaiset yleensä soittavat keskimääräistä useammin vääristä hälytyksistä.
Vaikka tiedän, että teen voitavani pyytämällä toimintaohjeet ja noudattamalla niitä, soitto ei helpota huolta yhtään. Oikeastaan päinvastoin.
Se tekee siitä todellisemman. Minulle ei sanottu, että höpsis, eihän tässä ole mitään.
Vaan että niin, voi olla, mutta eipä selvitetä, vaan jäädään seuraamaan.
Laitan Miehelle viestin. Hänen vastauksensa osoittaa ymmärrystä siitä, että on varmasti raskasta joutua miettimään tällaista asiaa edelleen, saamatta taukoa.
Tekisi mieli mennä nukkumaan, ja herätä aikaisintaan ylihuomenna.
Ehkä vasta ensi vuonna.
Raahaudun työpäivän läpi lamaantuneena, pelko hartioita jäykistäen. Kuin olisin jäänyt kiinni valheesta, josta olen jo pitkään alitajuisesti tiennyt jääväni jossain vaiheessa kiinni.
Sovin ensi keväälle palavereja sijaiseni kalenteriin. Mietin, tulenko todellisuudessa itse hoitamaan ne, jos vauva syntyy ennenaikaisesti ja kuolee, ja koko äitiysloma peruuntuu.
Jossain vaiheessa käsitän, etten joka tapauksessa tule palaamaan töihin ensi keväänä.
Jos vauva kuolee, jään sairauslomalle.
Pitkälle sellaiselle.
Saan tauon, edes jonkinlaisen.
Se tuntuu kaikessa järjettömyydessään vähän lohdulliselta.
Menen kotiin kaupan kautta. Talvirenkaat käyvät eteenpäin painottomina pilkkopimeässä.
Kolmansissa liikennevaloissa havahdun ääneen, joka ei sovi lainkaan auton sisälle.
Se on liian äänekäs ja terävä, lävistävä.
Se tulee omasta suustani.
Huomaan itkeväni niin kovaa, että minusta purkautuu koko kehoa ravistelevin, voipunein vavahduksin kimeää, valittavaa ääntä, joka on kuin toiselle kuuluvaa.
Kehoni sykkii ympärilleen levittäytyneen mustuuden tahdissa.
Piirtää ilmaan omituisen ohuita rajoja, rikkoo ne saman tien pinnallisin henkäyksin.
Itken, koska tuntuu niin pahalta olla huolissaan yksin.
Ettei ole toista, joka tuntisi samoin.
Ei Mies ole suunniltaan huolesta.
Tai jos on, niin korkeintaan minun takiani, ei vauvan.
Ihminen, joka on minua lähinnä, ei asu samassa maailmassa kanssani, vaan viereisessä.
Jos jotain tapahtuu minun maailmassani, se vaikuttaa hänen maailmaansa, mutta vain välillisesti.
Eikä hän voi sille mitään, ei kukaan voi.
Hän suhtautuu samalla tavalla tähän, kuin minä suhtautuisin, jos ystäväni äiti sairastuisi vakavasti.
Voi että, ei tällaista, hokisin mielessäni, kumpa sen äiti nyt toipuisi aivoinfarktistaan, niin ei tulisi tämän enempää murhetta ystävälle.
Alkuillasta havahdun kotona siihen faktaan, että 24 tuntia seurantaa on virallisesti päättynyt useita tunteja sitten. Vuotoa ei tullut lisää.
Seuraavaksi tulisi siis lopettaa erityisen intensiivinen itsensä tarkkailu.
Vaan sepä ei olekaan niin helppoa.
Epämääräinen ahdistus painaa rintakehää. Ei edelleenkään tunnu siltä, että ollaan selvillä vesillä.
Mistä sen olon saisi takaisin, edes vaikka puolikkaana?
Kohdussa häilyy mietteliäs hiljaisuus, joka taukoaa välillä tunnustelevaan potkuun, äänettömään kysymykseen. Pieni tunnusteleva tönäisy, joka ihmettelee, mikä tässä nyt mättää, sillä jokin vallitsevassa ilmapiirissä on ilmiselvästi eri lailla.
Kai sielläkin tuntuu, miten verenpaine kohisee raivokkaan kosken lailla korvissani, ja koko kehoa painaa kasaan järkyttävä uupumus, kun huoli on ominut itselleen kaiken viimeiselle puolelletoista vuorokaudelle varatun aivokapasiteetin.
Löydyn hämärästä huoneesta makaamasta raatona sohvalla.
Olen kuolemanväsynyt.
Yksinäisyyteen, huoleen, epävarmuuteen. Kaikkeen, jota en pääse pakoon.
Mies tulee viereen ja ottaa lähelle, silittää hiuksia.
Haluaa muistuttaa olevansa silti tässä.
Onhan maailmoillamme useita kilometrejä yhteistä rajaviivaa.
Kai se riittää.
Sen on riitettävä.
Hän ei sano mitään, minultakin sanat puuttuvat.
Niille voisi olla paikkansa tässä, mutta niitä ei ole.
Kun sykkeeni laskee ja vaivun uneen, vatsassa muljahdetaan tyytyväisenä.
Saatiinpa taas jotain järkeä tähän touhuun.
Voi, halusin vaan lähettää voimahali n ja paljon ymmärrystä. Tekstisi meni luihin ja ytimiin palauttaen mieleen esikoisemme odotusajan. Meillä oli taustalla toistuvia selittämättömiä keskenmenoja ja huoli oli aivan järkyttävä. Olen samaistunut näihin sun teksteihin aiemminkin niin paljon että on itkettänyt. (Liikkeiden seuraaminen ja jatkuva huoli loppuvatko ne, teratologiseen soittelu ja hyytävä pelko kun tullut syötyä jotain väärää, itkeminen kun neuvolassa tai naistenklinikan päivystyksessä ei ole ymmärretty vaan oltu tylyjä jne). Nyt teki mieli kommentoida kun samaistumisen itki kuin leka päähän. Voimia tuhannesti sinne! Kuulostaa kuitenkin tekstin perusteella että pienellä on kaikki hyvin siellä. Todennäköisyys on hurjan suuri sille, että pieni saapuu sieltä ajallaan syliisi, se todennäköisyys on paljon suurempi kuin että mitään menisi pieleen. Meidänkin esikoispoika syntyi kaiken huolen jälkeen lopulta autuaan tietämättömänä kaikesta pelosta jota olin kokenut. Paljon rakkautta ja luottamusta sinne toivotan, koko sydämestäni.
VastaaPoistaVoi, lämmin kiitos sydämellisestä kommentista ja hienoa kuulla, että teillä raskaus päättyi huolista huolimatta onnellisesti!
PoistaTämä menettämisen pelko todella voi olla täysin lamauttavaa. Tahattomasti lapsettomana sitä oli ymmärrettävän vaikeaa etukäteen hahmottaa, vaan usein tuhahteli mielessään jonkun valittaessa raskausajan huolista, että "no sentään olet raskaana", mikä on tietysti hyvin inhimillistä niissä vesissä kulkiessa.
Itsekin kuulin alkupuolella raskautta ensimmäistä kertaa tuon toteamuksen, että nyt ollaan menossa siinä pisteessä, jossa on paljon todennäköisempää, että kaikki menee hyvin, kuin että jokin menisi huonosti. Se onnistui kannattelemaan jo silloin vaikeampina hetkinä, ja on edelleen lohdullinen ajatus.
Olen joskus aiemminkin kommentoinut, olen se, jolla on suunnilleen sama laskettu aika. Ja voi miten samaistuttava kirjoitus! Mulla ei ole lapsettomuustaustaa, mutta tausta vuosien elämisestä kipeän lapsitoiveen ja "koska pääsee yrittämään"-kaipuun kanssa. Tietynlaista sosiaalista lapsettomuuttahan sekin toki on, mutta silti eri asia.
VastaaPoistaJa tuo menettämisen pelko, se on ihan järkyttävä! Nimimerkillä tänään 5.40 heränneenä liikkeiden tunnusteluun. Monet sanoivat, että se huoli vähenee merkittävästi kun liikkeet alkavat tuntua, mutta en minä tiedä, jotenkin se rv 12-19 kun en vielä tuntenut liikkeitä, mutta km-riski oli jo tosi pieni, oli ehkä kuitenkin sitten henkisesti rauhallisempaa. Nyt olen vauvaakin kohtaan tosi armoton, kun sen pitäisi ajatuksissani liikkua ihan koko ajan, jotta voisin olla huojentuneella mielellä. Ja sitten kun se liikkuu, niin ei kai se takerru napanuoraan... Tällaista en ollut osannut ajatella edes mahdolliseksi, mutta Jodelin raskausryhmälle kiitos tämänkin skenaarion tuomisesta esille.
Mun voima-ajatuksia, joita yritän toistella, on reilusti yli 99 % todennäköisyys elävän vauvan synnytykselle ja se, että tässä hetkessä kaikki on hyvin. Iltaisin koitan myös ajatella, että tänäänkin sain olla koko päivän raskaana. Ja vaikka näiden ajatusten kanssa säilyn ihan toimintakykyisenä, niin silti erityisesti yksin ollessa synkät ajatukset iskevät helposti. Tämä on ehkä vähän höpsöä, mutta ahdistavien ajatusten iskiessä koitan miettiä sitä, että joka ainoa kadulla kulkeva ihminen, ohi ajava autoilija, telkkarissa nähty näyttelijä tai keskustelupalstalle kirjoittava kanssaihminen on ollut onnistunut raskaus. :D
Aivan, muistan kyllä, onpa kiva kuulla sinusta! :) Mehän voidaan bondailla niin monin tavoin, kun voin hyvin samaistua myös noihin vuosien "koska pääsee yrittämään?"-kipuiluihin sosiaalisen lapsettomuuden kattokäsitteen alla.
PoistaÄäks, se on aina yhtä turhauttavaa, kun jotain väylää pitkin mieleen luikertelee uusia kauhuskenaarioita, joita ei edes aiemmin tajunnut ajatella. Ja joita ei tietenkään enää saa mielestä poiskaan. Itsekin olen monta kertaa napanuoraan liittyviä riskejä miettinyt, kun ne jonkin aikaa sitten vasta sisäistin..
Tunnistan hyvin tuon armottomuuden lasta kohtaan, että hänen pitäisi liikkua paljon ja kokoajan, että mieli pysyisi jokseenkin rauhallisena. Mieskin on monta kertaa todennut, että "pitäähän sen välillä levätä, ei kokoajan voi olla sinua vakuuttelemassa.."
Saan kiinni tuosta ajatuksesta, että oli tietyllä tapaa helpompaa silloin, kun liikkeitä ei tuntenut eikä "tarvinnutkaan" tuntea. Itse olen kokenut, että vaikka tämä päivittäisten liikkeiden tuntemisen aikakin on ihan omalla tavalla hermojaraastavaa, on se itselleni ollut helpompaa, kuin aika jolloin liikkeitä ei vielä tuntunut päivittäin. Lipsahdin silloin hyvin helposti ja randomisti ajatuskeloihin, joissa sisälleni on kuoltu. Koska eihän ollut todisteita, että siellä oltaisiin elossa, joten miksei voisi yhtä hyvin olla kuoltu?
Aivan loistavia voima-ajatuksia sinulla. Heh, pienestä se on tosiaan ilo irti revittävä tässä vuoristoradassa! :D