torstai 8. joulukuuta 2022

Haaveista

Täyttäessä tiskikonetta televisiosta tulee uusintana vanha Suomilove-jakso.
Siinä puhutaan haaveista.

Nuorena aikuisena minulla oli tulevaisuudelle lähinnä yksi selkeä toive:
Yhteinen elämä Miehen kanssa.

Muuttaa yhteen, elää arkea kahdestaan, rakentaa sitä yhdessä omannäköiseksi.

Ajan saatossa tulevaisuuden haaveita muodostui vähitellen kaksi lisää:

Yhteinen oma koti Miehen kanssa.
Ja ennen kaikkea: Yhteinen lapsi Miehen kanssa.

Haaveista ensimmäinen, yhteinen elämä, toteutui jo yli vuosikymmen sitten. Myöhemmin tosin sekin joutui lapsitoiveiden eriävyyden takia vaakalaudalle. Kokonaan uudelleentarkasteltavaksi, lakaten olemasta itsestäänselvyys.

Kaksi muuta olivat ensin pitkään varovaisia, päänsisäisiä tunnusteluja. Kunnes vuosien kuluessa niiden ympärille kasaantui vähitellen paksu epävarmuuksien ja kysymysten verho, joka vain tiivistyi tiivistymistään, saavuttaen lopulta sumuisen, hyisen huippunsa tänä vuonna IVF-hoitoihin siirryttäessä.

Samalla itse tiivistyin ja pienenin pelkojen edessä. Painuin kasaan, kunnes lopulta minusta oli jäljellä enää lähinnä ihminen, joka oli jäänyt vaille niitä asioita, joita niin kovasti olisi toivonut.

Painan tiskikoneen päälle hurisemaan. Istun sohvalle katselemaan juuri esille laittamaani kynttelikköä.
Se on vähän hassussa kohtaa ikkunan edessä, koska muuallekaan se ei järkevästi mahdu.

Yhtäkkiä käsitän, että pian suurimmat unelmani voivat viimein olla totta.
Kaikki kolme yhtä aikaa.

Niistä kaksi viimeisintäkin ovat toteutumassa.
On mahdollista, että ensi vuoden puolella minulla on niistä jokainen.

Jos asiat menevät loppuun asti hyvin.
(Edelleen tuo lause on aina lisättävä, en mahda itselleni mitään.)

Kolme suurinta tähänastista haavettani on toteutumassa.

Vaikka näistä kolmesta kaksi on vielä enemmän tai vähemmän vaiheessa.
Vaikka se on raskasta ja stressaavaa. 

Eivätkä huolet siihen lopu, jos sen kaiken onnistuisinkin saamaan.
Ehkä pikemminkin jollain tasolla päinvastoin, sillä menetettäväähän on entistä enemmän.

Vaikka näiden haaveiden toteutumiseen liittyy asioita, jotka herättävät tässä hetkessä ja jatkossakin ristiriitaisia tunteita. Negatiivisia, ahdistavia, surullisia.

Vaikkeivät ne ole menneet moneltakaan osin kuin Strömsössä.
Eivät jokaista yksityiskohtaa myöten sillä tavalla, kuin olisin kaiken kaikkiaan halunnut.

Tarkemmin sanottua yhtäkään yksityiskohtaa.

Vaikka olen joutunut tekemään niiden eteen paljon töitä, luopumaan samalla jostain muusta.
Maksamaan kovaa hintaa, jo tähän mennessä ja myös jatkossa. Enkä ole ainoa.

Ainakaan yksi unelmista ei ole lähtökohtaisestikaan ollut sellainen, jonka toteutumiseen olisin loppujen lopuksi juuri voinut itse vaikuttaa. Sen osalta minulla on ollut vain hyvää tuuria.

Silti.
Ne ovat isoja, elämänkokoisia asioita.

Sen äärelle on välillä hyvä pysähtyä.

Ja yhtä kaikki, ne ovat olleet haaveitani jo vuosikausia.
Tänään olen kulkemassa niitä kohti, ollen jo todella lähellä.

Erityisesti tänä vuonna niiden eteen on otettu monta valtavaa harppausta.
Venytty äärimmäisyyksiin asti.

Ei ainoastaan omalta osaltani.
Niiden takia toinen on joutunut luopumaan osasta omistaan.

Haaveeni ovat olleet aika tavanomaisia.

Sellaisia, joiden toteutuminen olisi jollekulle toiselle itsestäänselvyys.
Itse mietin vuosia, ovatko ne liikaa pyydetty, eikö vain voisi haluta vähemmän?

Tai lakata kokonaan haluamasta.

Toisaalta maailmassa on ihmisiä, joiden suurimmat unelmat jäävät koko elämän ajan toteutumatta.
Niistä tulee asioita, jotka jäivät yhä uudelleen ulottumattomiin, tavoittamattomiin, saavuttamattomiin.

Niin kuin pelkäsin myös omalle kohdalleni käyvän.

Jos ensi vuonna voin todeta kolmesta suuresta haaveestani kolmen toteutuneen, olen saanut todella paljon.

Oikeastaan olen jo nyt saanut.
Enemmän kuin uskalsin toivoa.


6 kommenttia:

  1. Vaikutat valheelliselta ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On hyvin vaikeaa yhdistää, mihin tällä viitataan.

      Poista
  2. Ikäväkseni joudun kertomaan, että sitten se menettämisen pelko vasta alkaakin, kun vauva syntyy!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy tälläkin vähäisellä kokemuksella sanoa, että voin hyvin uskoa! En edes uskalla ajatella, mikä huolen määrä on siinä vaiheessa, kun lopulta käsittää, että nyt oikeasti pitäisi pystyä pitämään tämä lapsi hengissä, kohdun ulkopuolisessa maailmassa.

      Poista
  3. Mulla on se tilanne, että vuosien jahkailun ja kriiseilyn jälkeen olen päässyt mieheni kanssa yhteisymmärryksen lapsen "hankkimisesta", minä halusin ja mies oli hyvin epävarma. Tilanne oli niin vaikea, että ero tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Vuosien varrella mietin monesti sitä hetkeä jos mies joskus sanoisi, että haluaa kanssani lapsen - miltä se tuntuisi? Kun siihen tilanteeseen lopulta päästiin, tilanne tuntui tavalliselta ja luonnolliselta. Luulin elämäni muuttuvan täysin päätöksen jälkeen, mutta huomasin olevani edelleen sama väsynyt ihminen, joka olin vuosia ollut. Pelko siitä, että jäisin lapsettomaksi siksi, että en löytäisi ymmärrystä mieheni kanssa, muuttui peloksi siitä, voisinko tulla raskaaksi. Jos joskus raskaudun, en usko ottavani raskautta kovinkaan rennosti siksi, että pelko lapsettomuudesta on kasautunut niin monta vuotta sisälläni.

    Luulen että omalla kohdalla ajatukset tulevat samalla tavalla viiveellä kuin sinulla ja tiettyjä asioita on vaikea prosessoida kun ne yhtäkkiä alkavatkin käymään toteen.

    VastaaPoista
  4. Kiitos, kun jaoit palan omaa tarinaasi. Täytyy sanoa, että muilla eriävien lapsitoiveiden kanssa kipuilevilla ja sen parisuhteeseen aiheuttaman kaaoksen läpikäyneillä tulee varmasti aina olemaan erityinen paikka sydämessäni. Sen lisäksi, että se on asetelmana käsittämättömän kamala ja yksinäinen, se on myös ilmiönä ihan eri mittaluokassa vaiettu ja tabu, kuin esimerkiksi tahaton lapsettomuus fyysisistä syistä.

    Samoin kävi itselleni, tilapäisen euforian jälkeen sitä huomasi olevansa edelleen aika poikki ja rikki. Toki meidän kohdalla varmasti eniten siksi, ettei Mies ei ollut millään tasolla löytänyt asian kanssa todellista rauhaa, vaan lasta lähdettiin yrittämään lähtökohdista, joiden tuskaisuus oli kyllä ennustettavissa, mutta silti yllätti voimakkuudellaan. Toivon, että teillä tämä menisi toisin.

    Kuten kuvasit, nopeasti kävi myös niin, että pelko lapsettomaksi jäämisestä ikään kuin muutti muotoaan. Menneisyyden käsittely ei käy hetkessä, vaan sen ja muutoksen sisäistäminen voi jatkua pitkäänkin. Kaikkea hyvää sinulle ja puolisollesi tulevaan!

    VastaaPoista