Hän

Hän on kuin pieni eläimen poikanen. 

Kissan-, koiran- tai karhunpentu. 

Hän tuhisee, ähisee ja kitisee. Vikisee, vinkuu ja ujeltaa. Unissaan hän huokailee, ynisee ja tuhahtelee. 

Kuorsaa vaimeasti, mikä on uskomattoman hellyyttävää kuultavaa. 

En tiennyt, että pienistä vauvoista lähtee näin paljon erilaisia ääniä, kokoajan. 

Välillä hän itkee niin, että pienet pulleat kasvot vääntyvät umpisolmuun, pieni suu aseistariisuvaan mutruun. Usein ääni vaimenee jo siinä vaiheessa, kun hän pääsee tarpeeksi lähelle rintaani, suu avautuneena valmiiksi ammolleen.

Välillä ratkaisu löytyy kosketuksesta. Kuten isänsä, hän rakastaa silityksiä, jatkuvaa liikettä iholla. 

Erityisesti päästä, mutta mikä tahansa käy. 

Mielihyvän tunne, kun hänet saa tyyntymään, on naurettavuuteen asti huumaava, saatu tyydytys mittaamaton. 

Hänessä on jotain jäntevää ja vankkaa. 

Selittämättömällä tavalla kestävää, horjumatonta.

Ei ole vaikeaa uskoa, että juuri hän vaikutti jo alussa neljästä vaihtoehdosta varmimmalta. 

Tuoresiirrossa siirretään alkioista se, joka näyttää biologin mielestä parhaimmalta, niin muistan lapsettomuuspolin lääkärin sanoneen. 

Hän oli sellainen, ja ymmärrän, miksi. 

Joskus mikään tähän asti opittu temppu auta, enkä tiedä, mitä tehdä. 

Se on raastavampaa, kuin ikinä osasin kuvitella. 

Lohduton itku kaikuu samanaikaisesti kehoni ulkopuolella ja sen sisällä. Ravisuttaa perustuksia, rajojani solutasolla, saa ne vavahtelemaan avuttomina, etsimään jotain, mitä tahansa ratkaisua. Teen kaikkeni, että saan itkun loppumaan. 

Yleensä se riittää. 

Kun hän syntyi, hän oli samaan aikaan täysi arvoitus, ja toisaalta tuntui jollain merkillisellä tapaa tutulta. Arvoitus hän on edelleen, mutta tuntuu päivä päivältä tutummalta.  

Kuin olisimme tunteneet paljon pitempään, kuin hänen ikänsä verran. 

Ja olemmehan me.

Silti pitkään tunsin, että me Miehen kanssa hoidamme lasta, jonka joku muu on saanut. Ikään kuin sijaistamme joitakuita. Kunnes jossain vaiheessa ne jotkut oikeat vanhemmat, jotka oikeasti tietävät, mitä tekevät, saapuvat ja ottavat ohjat. 

Vasta viime viikkoina olen kunnolla alkanut sisäistää, ettei keitään muita ole tulossa. 

Hän todella on meidän, meistä. Hän kuuluu meidän luoksemme. 

Synnytyslaitoksella häntä katsoessani ymmärsin jo varhain sen tosiasian, että siitä huolimatta hänet voidaan ottaa minulta pois. 

Hän voi sairastua vakavasti, nyt tai tulevaisuudessa. Hänellä voi tälläkin hetkellä olla jokin pahasti pielessä sisällään. Jotain, mikä huomataan vasta myöhemmin, tai ehkä liian myöhään. Jokin väärässä paikassa, kasvain, tukos, ahtauma. 

Hän voi kuolla. 

Koska tahansa, niin kuin kuka tahansa meistä. 

Sairaalassa, kaiken avun ulottuvilla ratkaisin asian täydellisellä kieltämisellä, jota edelleen harjoitan. 

Hänelle ei voi tapahtua mitään pahaa. Ei yksinkertaisesti voi. 

Se ei ole mahdollista, ja siksi voin olla rauhallisin mielin. 

Kaikki muu olisi täysin sietämätöntä, nyrjäyttäisi jonkin sisälläni asentoon, josta tiedän, ettei ole paluuta. En kertakaikkisesti pysty, suostu käsittelemään asiaa muulla tavoin. 

Hän. 

Joka päivä hänestä hahmottuu pieni osa lisää. 

En malta odottaa, että tapaan hänet viikon päästä, kuukauden päästä, vuoden päästä, viiden vuoden päästä. Toisaalta toivon, että joku pysäyttäisi ajan, ja voisimme aina olla näin, hän aina tuollainen, kuin hän nyt on. 

Kun Mies nostaa hänet käsivarsilleen ja katsoo häntä, nauraa, hymyilee, se tuntuu juuri siltä kuin olin aina kuvitellut. Ja vielä vähän enemmän. 

Katson heitä, paljon ja usein. 

Silloinkin, kun olisi paljon järkevämpää tehdä jotain muuta. 

Minun on pakko katsoa heitä. 

En vain voi olla katsomatta.