Aika

Hän on muuttanut suhtautumistani aikaan.

Ennen häntä tuntui, että tein päivät pitkät asioita, joita olin tehnyt tuhansia kertoja ennenkin. 

Heräsin, ajoin töihin, tein töitä enemmän tai vähemmän ajatuksissani. Istuin palavereissa, söin lounasta, pyysin työkavereita kahvitauolle. Viestittelin Miehen kanssa, mitä syödään, meneekö hänellä myöhään. Ajoin kotiin, palauduin sohvalla lojuten. Etsin jääkaapista aineksia ja kehitin niistä ruokaa. Viestittelin lähimmäisten kanssa, ehkä soitin jollekulle tai joku soitti. Kävin ehkä lenkillä, yksin tai jonkun kanssa. Kävin suihkussa, ehkä kaupassa. 

Maksoin laskuja, selasin uutisia, luin kirjaa. Mietin mitä huomenna syödään, mitä viikonloppuna, mitä syön töissä. Suunnittelin tulevaa, kesäkukkien ostoa tai niiden pois korjaamista tai jonkun syntymäpäivälahjaa. Viikonloppua tai seuraavan loman ajankohtaa, jolloin olisi aikaa olla suunnittelematta. Olla vain, saunoa ja suudella. Tein iltapalaa ja katsoin Miehen kanssa vielä toisen jakson sarjaa, vaikka ei olisi pitänyt. Menin liian myöhään nukkumaan. 

Päivät kasvotonta massaa, vuodet kuin keskenään samanlaisia, kehittämättömiä valokuvia. Ihan hienoja, mutta vailla mittasuhteita. Ilman peiliä, joka näyttäisi kontrastin. 

Syntymäpäiväjuhlia tuli ja meni, mutta kaikki pysyi näennäisen muuttumattomana. 

Yhtäkkiä sylissäni on ihminen, joka näkee ja tekee jatkuvasti asioita vasta ensimmäistä kertaa. 

Joka ei ole koskaan ennen nähnyt ilmapalloa, peilikuvaansa tai edes ovenkahvaa. Jolla ei ole aavistustakaan, mitä on ruoho, hiekka tai räntäsade. Mikä on lintu, pilvi, pyörä tai televisio. 

Asioita, joita hän on tähän mennessä kokenut, on niin valtavan paljon vähemmän, kuin mitä on vielä kokematta.

Vaikka kyllä hän silti jo jotain tietää. 

Hän tietää, että kun häntä kannetaan kohti sänkyä ja asetellaan kylkiasentoon, suun voi avata jo valmiiksi, sillä pian nälkä helpottaa. 

Hän tietää, että joskus voi kesken hyväntuulisen touhuilun yllättää ja kiljaista keuhkojen pohjasta sydäntäsärkevän parkaisun, ja jatkaa sen jälkeen hymyilyä ihan muina miehinä. Silti jotain todennäköisesti tapahtuu, joku reagoi, tulee katsomaan, juttelemaan. 

Hän tietää, milloin on aika väläytellä kaikkein lumoavimmat hymyt, näyttää kaikki mahdolliset tähän asti opitut ilmeet ja temput: silloin, kun isän kasvot näkyvät, ja silmät katsovat silmiin. 

Ajankulku, lahjomattomuudessaan vankka ja vääjäämätön. 

Kuulen sen kohinan korvissani, joka päivä. 

Haluan hänen kasvavan, oppivan ja kehittyvän. Samaan aikaan kauhistun, kun hän tekee niin. 

Hän täyttää kuukauden vain yhden kerran. Käyttää pienintä vaate- tai vaippakokoa vain muutamia ohitsekiitäviä viikkoja. Hänen ensimmäinen hymynsä kestää vain yhden väläyksenomaisen sekunnin ja ennen kuin huomaankaan, se on jo ohi, sulautunut nykyisyyteen. 

Hän pakottaa omaksumaan uudenlaisella, hyvin konkreettisella tavalla, että eteen tulevat hetket todella ovat ainutlaatuisia, eivätkä enää palaa. Jotkin asiat saattavat toistua ja toistuvatkin lukemattomia kertoja, toiset - tällä hetkellä yllättävät monet - eivät koskaan. 

Yritän epätoivoisesti taltioida kaikenlaista, niitä virstanpylväitä, mutta myös tavallista arkea. Itselleni muistoksi ja muiden iloksi, mutta myös hänelle itselleen. Näpsin kuvia ja videoita siihen tahtiin, että saan jatkuvasti varoituksia tallennustilan loppumisesta. 

Silti aina ensin muistan katsoa ilman linssiä, paljaalla silmällä. 

Monet asiat jäävät tallentumatta muistikorteille, koska en vain malta lopettaa katsomista. 

Sen mitä näen, suljen syvälle, sydämen ytimeen asti.