Korona

Kahden viivan ilmestyessä koronan kotitestiin, en voi sanoa olevani kovinkaan yllättynyt.
Olenhan varmuudella tiennyt altistuneeni muutamaa päivää aikaisemmin.

Kaikki nämä vuodet, kaikki se puhe, kaikki ne tarinat.
Ja nyt minäkin olen jäänyt kiinni, viimein.

Työtiimini, ja myös kaveriporukkani viimeisenä.

Soittaessa neuvolaan olo on yllättävän rauhallinen. Varmasti aivan totaalisen erilainen, kuin vaikkapa kolme vuotta sitten sairastuneilla raskaana olevilla, joilla ei ollut mitään tietoa koronan vaikutuksista vauvaan.

Kerron, että minulla on alla kolme rokotetta.
Neuvolasta kerrotaan vauvan olevan turvassa sisälläni, enkä tarvitse tukilääkityksiä.

Lepoa vain ja Panadolia tarpeen mukaan.
Yli 38 asteen kuumetta suositellaan vauvan takia laskemaan lääkkeillä.

"Nyt saat kerrankin kuule levätä oikein luvan kanssa. Otat siitä kaiken irti. Netflixiä ja sohvaa, eikä yhtään syyllistymistä!", julistaa poikkeuksellisen sympaattinen hoitaja puhelimessa.

Viesti esimiehelle, ja takaisin peiton alle palelemaan.

Ensimmäisen päivän kuumeilen lievästi. Olo on kurja, mutta siedettävä. Ikävimmiltä tuntuu, kun jokaiseen niveleen ja lihakseen kehossa koskee yhtä aikaa. Jopa poskiin, vaikkei paljoa hymyilytä.

Seuraavat pari kolme päivää ovat vaikeimmat, vaikka kuume katoaa.

Nenä vuotaa solkenaan. Sitä kutittaa jatkuvasti, tukkoisuus hidastaa ja tahmaa ajatukset.
Soitan isälle. On vaikeaa ymmärtää yhtä monimutkaisempaa asiaa, jota hän selittää.

Keskittyminen herpaantuu, aivot käyvät hitaalla.
En ymmärrä sanoja kunnolla, niitä tulee liian paljon peräkkäin, en pysy mukana.

Rinnassa tuntuu ylimääräinen paine, yskittää.
Nukkuminen on hankalaa, ajoittain täysin mahdotonta.

Mies sairastuu myös, niin kuin olemme aavistaneet.
Siirrämme suunniteltuja menoja, järjestelyjä ja remonttikuvioita.

Haju- ja makuaisti katoavat. Siitä huolimatta alkuraskaudesta tuttu Nälkä tekee näyttävän comebackin. Se on hämmentävää, sillä yleensä sairastaessa ruokahalu loistaa poissaolollaan.

Ei varsinaisesti tee mieli syödä, sillä enhän maista mitään ja olo on kehno.
Vastalauseet eivät kuitenkaan auta. Maha kurisee vaativasti tihenevällä tahdilla.

Ensimmäistä kertaa elämässäni solahdan tuosta vain suositusten mukaiseen säännölliseen (joskaan ei erityisen terveelliseen) ateriarytmiin. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala.

Tosin päivällisen ja iltapalan väliin lisään vielä pienen herkkuhetken, kuten kaakaon ja keksin.

Ruokailuista tulee nopeasti päivien kohokohta.
En ole tiennyt, että laitostua voi myös omassa kodissaan.

Tarkkailen vauvan liikkeitä tavallista herkemmin. Hän ei vaikuta olevan moksiskaan.
Yöllä havahtuessani hän tervehtii minua tutuilla potkuilla ja muljahduksilla, liittyy seuraan valvomaan.

Yhtenä aamuna huomaan herättyäni vasemman nännin vuotaneen niin paljon, että koko rinta on märkä, samoin lakana sen alla. Tästä suivaantuneena oikea nänni herää eloon, ja valuttaa sekin muutaman tipan nestettä. Kuin näyttäkseen, että kyllä sekin tarvittaessa osaa, jos tämä tällaiseksi meinaa mennä.

Elämä alkaa pikkuhiljaa voittaa.

Kaupassa käynnin jälkeen olen pari tuntia täysin toimintakyvytön.
Nukun myöhäisiä päiviäunia, mutta silti saan poikkeuksellisesti myös yöllä unta.

Vähitellen voimat palautuvat, enkä hengästy niin helposti.
Vaikka korostunut väsymys jatkuu ja välillä yskittää, olo normalisoituu päivä päivältä.

On edelleen vaikeaa käsittää, että raskaus on jatkunut tähän asti, vaikken varsinaisesti ole tehnyt mitään sen eteen kesäisen tuoresiirron jälkeen.

Tottakai olen toiminut saatujen ohjeiden mukaan, eli lähinnä välttänyt tiettyjä ruokia, käynyt neuvolassa ja tarvittavissa verikokeissa, sekä ollut nostamatta painavaa.

Se tuntuu silti jotenkin todella vaatimattomalta, suorastaan onnettoman ontuvalta. Ei lainkaan siltä, mitä luulisi tarvittavan siihen, että elämä, siis ihan joku oikea ihminen, sisälläni pysyy hengissä.

Ehdin tottua siihen, että lapsitoiveen eteen on tehtävä kokopäiväistä työtä, nimittäin ajatustyötä.
Sen lisäksi on myös toistuva kasa erinäisiä enemmän tai vähemmän ikäviä mutta pakollisia suorituksia, joko yksin tai yhdessä toteutettuna.

Joiden jälkeen on vuorossa toisenlaista ajatustyötä, eli hartiavoimin hommaa sen eteen, ettei ajattelisi, odottaisi tai toivoisi mitään.

Mielessä käy edelleen säännöllisin väliajoin, eikö minun pitäisi olla paremmin perillä ajankulusta? Tarkkailla johonkin tiettyyn kierron aikaan jotain kehossani, vaikkapa ovulaatioliman koostumusta?

Tai missä on lukujärjestysmäinen suunnitelma, mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä pistetään milloinkin?
Kai tässä nyt vähintään pitäisi soittaa jonnekin ja miettiä, mikä on seuraava kokeilunarvoinen asia?

Lapsi elää ja kasvaa sisälläni.
En ole enää varma, tapahtuuko niin minun ansiostani vai minusta huolimatta.

Se saa tuntemaan itseni huijariksi.
Kuin matkustaisin junassa tai raitiovaunussa ilman lippua.

Näinkö tosiaan vain pokkana siipeilen?

Eikö tässä pitäisi tehdä enemmän töitä sen eteen, että saan pitää sen, mitä olen kovalla vaivalla viimein saavuttanut?