Sinä et riitä

Useiden vuosien ajan ehdin fantasioida tietynlaisesta arkisesta hetkestä lapsen ja Miehen kanssa.
Hetkessä itsessään ei olisi mitään poikkeavaa tai erityistä, vaikka samalla tietenkin kaikki siinä olisi.

Se olisi jokin ihan tavanomaiseksi tullut tilanne, jollaisia olisi jo siihen mennessä ollut ja tulisi jatkossakin olemaan monia. Vaikkapa sellainen, jossa seuraamme lapsen tekevän jotain hassua, ja hämmästellen nauramme Miehen kanssa hänen aivoituksilleen: miten tuo tyyppi taas keksikin..?

Pääasia, että hetki olisi sellainen, jossa voisin sanoa Miehelle:

Ymmärrätkö nyt?

Tätä halusin elämäämme, kun halusin lapsen.
Tätä toivoin ja niin kovasti kaipasin.

Lisää iloa, elämää, rakkautta, naurua.
Lisää sisältöä, merkitystä.

Fantasioin tällaisesta hetkestä edelleen.
Toivon, että vielä joskus niin tapahtuu.

Ennen kaikkea toivon, että aikanaan Mies hahmottaa omalla tavallaan, edes joiltain osin, miksi tämä oli minulle niin tärkeää.

Miksi haikailin tätä niin paljon.
Mitä kaikkea vaille koin jääväni.

Tiedän, että vauvan kanssa tulee todennäköisesti myös monia toisenlaisia hetkiä. Sellaisia, joissa käy mielessä, että oli sulaa hulluutta vapaaehtoisesti saattaa itsensä siihen tilanteeseen.

Kun kuolemanväsyneenä pohtii itkevää vauvaa heijaten, miten mahtavaa olisi, jos edes yhden sekunnin ajan kukaan ei tarvitsisi tai vaatisi mitään, saisi vain olla hetken rauhassa.

Uskon kuitenkin, että paljon enemmän tulee niitä toisenlaisia hetkiä.
Niitä parempia, joiden takia tätä halusin.

Yhtenä iltana säpsähdän käsittäessäni sen kylmän tosiasian, mitä oikeastaan olen viestinyt Miehelle jo pitkään. Kaikessa yksinkertaisuudessaan olen sanonut hänelle jo vuosien ajan:

Sinä et riitä.

En ole onnellinen vain sinun kanssasi.
Kaipaan jotakuta toista elämääni.

Teidän kanssa kolmisin olisin onnellinen.
Mutten sinun kanssasi kahdestaan, en enää.

Tuntuu kauhealta käsittää, että sitähän olen käytännössä viisi vuotta Miehelle hokenut.
Eniten tietysti niinä kriittisinä vuosina, kun kipuilimme lapsiasian ja yhteisen tulevaisuuden kanssa.

Mutta myös sen jälkeen. Vaikkei sitä lausuttu ääneen, sitähän tämä kaikki käytännössä on tarkoittanut. Tekoni ovat huokuneet sitä. Minä itse olen huokunut sitä.

Kylmästi sanottuna olenhan pyrkinyt kaikin käytettävissä olevin keinoin edistämään sitä, ettemme Miehen kanssa jäisi kahdestaan. Siihen elämään, johon Mies olisi ollut täysin tyytyväinen.

Miltä tuntuisi, jos itselleni sanottaisiin noin? Samalla, kun kokisin, että toinen riittää aivan hyvin minulle, ja hänen kanssaan olen onnellinen, muuta ei vaadita.

Olinhan minäkin onnellinen Miehen kanssa, useita vuosia.

Olisi kuitenkin valetta väittää, että olin sitä viime vuosina.
Sillä enhän minä ollut.

Lapsettomuus ravisteli, kouristeli ja myllersi sisälläni.

Kaipasin lasta niin kovasti, että tuntui kuin ihostani olisi hiottu karkealla hiomapaperilla kerroksia pois. Lopulta alta paljastui vain vereslihalla sykkivä liha, joka ilman suojaa jäätyään oli tulessa.

lronisinta on, että suhteemme alkuvuosina minulla oli suuria haasteita keskittyä olemaan onnellinen, koska pelkäsin niin kovasti, etten jonain päivänä riitäkään Miehelle. Että tein mitä tahansa, vielä tulee se hetki, kun yhtäkkiä hänelle vain valkeaa, miten huono olen, ja sen jälkeen koittavat katkeransuloiset jäähyväiset. Ehdin juuri ja juuri nähdä, mitä olisin voinut saada, kun minut jo heivataan menemään.

Todellisuudessa kävi niin, että minä riitin aina hänelle, mutta hän ei enää minulle.

Yhteinen elämä kahdestaan oli hänen toiveensa alusta lähtien, eikä se missään vaiheessa muuttunut.

Sen sijaan omat toiveeni elivät.
Minä muutuin.

Tai en välttämättä muuttunut, mutta ainakin tarkennuin.
Hahmotuin ja piirryin eri tavalla, selkeämmin ja terävämmin vuosien mittaan.

Olen kantanut sisälläni valtavan painavaa syyllisyyttä siitä, että halusin lapsen.
Samoin Mies on varmasti tuntenut syyllisyyttä siitä, ettei halunnut lasta, vaikka minä halusin.

Niin moni asia olisi ollut niin paljon helpompaa, meille molemmille.
Kummassa tahansa skenaariossa.

Olisi ollut täysin eri asia, jos toive lapsesta olisi herännyt meillä yhdessä.

Jos olisimme vuosien mittaan huomanneet jakavamme saman ajatuksen siitä, että elämään saisi tulla uusi ihminen, uusi vaihe. Että olisi oikeastaan ihan mielettömän siistiä, jos niin tapahtuisi.

Että arki kahdestaan ei enää ehkä riitä kummallekaan, vaan haluaisimme elää sitä jatkossa toisella lailla. Katsoa sitä toiselta kannalta, erilaisesta näkökulmasta kuin ennen.

Jos olisimme molemmat kokeneet samoin, olisimme molemmat myös tienneet, miltä se tuntuu.
Mutta niin ei meidän kohdallamme käynyt.

Edelleen on musertava ajatus, että asetin Miehen vuosiksi elämään yhteistä arkea sen faktan äärellä, ettei se pohjimmiltaan ollut samalla tavalla tyydyttävää tai riittävää minulle. Ei sitä, mitä olisin toivonut.

On musertavaa kohdata se tosiasia, että se on ollut totta, niin todella tunsin ja ajattelin.

Ajattelen edelleen.

Samaan aikaan, kun rakastan Miestä koko sydämestäni.
Tavalla, jolla en ole ketään toista rakastanut, enkä tule rakastamaan.

Eihän kukaan haluaisi sanoa sille kaikista tärkeimmälle ihmiselle, ettei yhteinen elämä hänen kanssaan enää riitä, ei samalla tavalla kuin aikaisemmin riitti. Etenkin, kun asia ei sinänsä liity häneen mitenkään, ei ole millään tapaa kiinni siitä, mitä hän on tai ei ole.

Kun kyse ei ole mistään, mitä hän voisi olla enemmän, tai tehdä toisin.
Kun kyse ei oikeastaan edes ole hänestä lainkaan.

Siksi edelleen fantasioin hetkestä, jona kaikki menneisyys vaikeine päätöksineen ja valintoineen tuntuisi vähän helpommalta kantaa mukanaan. Ehkä jopa meistä molemmista.

Toivon, että jonain päivänä Mies ymmärtäisi, mistä tässä on ollut kaiken aikaa kyse.

Ettei ole tarkoitus korvata tai siirtää ketään sivuun.
On vain tarkoitus saada lisää.