Sitten liikahdan ensimmäisen kerran, ja muistan.
Tai vaihtoehtoisesti ensin muistan, ja sitten liikahdan, kuin tunnustellen.
Onko tämä oikeasti totta?
Voiko se olla, edelleen?
Tunne on joka kerta yhtä helpottava.
Kyllä se on totta, yhä vain.
Sitä ei ole viety yön aikana pois.
Niinä unenpöpperöisinä hetkinä tuntuu, kuin raskaus olisi yksinkertaisesti liian hyvää ollakseen totta.
Ihanaa unta, josta pelkään havahtuvani hereille, kuten on käynyt lukuisia kertoja.
Tapahtuuko tämä kaikki todella minulle?
Onko osa siitä siis jo tapahtunut?
Eli ei ole enää vain toiveissa, vasta mahdollisesti jossain edessä päin?
Tarkoittaako se sitä, ettei kaikki piirrykään eteeni ainoastaan raastavan aidontuntuisissa välähdyksissä, haavekuvissa? Jos kurotan varovasti kohti, saanko niistä oikeasti kiinni, kestävätkö ne kosketusta, sietävätkö säikähtämättä?
Ja olenko oikeasti jo näin pitkällä, siis toisin sanoen onnistunut pitämään lapsen hengissä sisälläni näin kauan?
Joinain hetkinä olin täysin varma, etten pysty siihen.
Ettei kehoni osaa sitä, miten voisi osata.
Aiemmin emme tulleet useinkaan toimeen, minä ja kehoni.
Tai lähinnä minä en tullut, kehoni sentään yritti kovasti.
Nyt välillemme on levittäytynyt jonkinlainen rauha, aselepo.
Pitkäksi venähtänyt tulitauko, jota molemmat tunnollisesti noudattavat.
Olen löytänyt itseni sen valtavan ajatusten avomeren keskeltä, jonka edessä kesällä positiivisen raskaustestin jälkeen kavahdin, ja juoksiin karkuun. Vastakkaiseen suuntaan, niin lujaa kuin pääsin.
Silloin oli liian aikaista, niille kaikille valtavana massana päälle vyöryville ajatuksille ja tunteille.
Kaikelle sille, mitä pitäisi kyetä sisäistämään.
Nyt alkaa tuntua siltä, ettei enää ole liian aikaista.
Meri on tehnyt sisälleni kodin.
Se kuohuu ja velloo, kuin vähitellen alkaisi vapautua kahleistaan.
Aalto kerrallaan se kuljettaa luokseni asioita, tuntemuksia, kysymyksiä.
Huomioita ympäröivästä todellisuudesta, jota on edelleen ajoittain niin vaikea nähdä.
Sen mystisinä väreilevät mainingit kertovat, että jos vauva syntyisi nyt, selviäisi hän hyvin todennäköisesti elossa. Tasaisina liplattavat kuiskaukset rohkaisevat, että voisi olla hyvä alkaa miettiä aikaa, kun hän on täällä.
Samaan aikaan yritän muistaa pienemmän meren sisälläni, jonka syleilyssä kasvetaan joka päivä vahvemmaksi, valmiimmaksi. Tunnen painetta, että samalla minunkin pitäisi.
Öisin valvon ja mietin synnytystä.
En kuitenkaan osaa pelätä varsinaisesti kipua.
Toinen asia, mitä en osaa pelätä, on että Mies päätyisi jättämään minut, meidät.
Ensimmäisinä tunteina, päivinä, viikkoina, kuukausisina. Että hän vain ottaisi ja kävelisi pois.
Vaikka onhan se mahdollista. Kyllä sellaistakin tapahtuu, etenkin kai näistä lähtökohdista.
Sen sijaan mietin miettimästä päästyäni, miten paljon ja toisaalta loppujen lopuksi todella vähän tiedämme hänestä, jota sisälläni kannan.
Mitä tulemme oppimaan hänestä syntymän jälkeen?
Mistä hän pitää, miten viihtyy parhaiten, mitä inhoaa?
Mitä jos hänellä on jokin vamma, josta ei aiemmin ole ollut edes mahdollista saada viitteitä?
Jos hän on esimerkiksi sokea tai kuuro?
Mitä jos hänellä on jokin vakava, mahdollisesti elinikäinen vamma tai kehityshäiriö?
Mitä jos hän saa sellaisen synnytyksen yhteydessä? Tai itse saan?
Mitä jos hän joutuu heti synnyttyään leikkaukseen?
Tai viikoiksi, kuukausiksi tehohoitoon?
Mitä jos hän kuolee synnytyksessä?
Mitä jos itse kuolen synnytyksessä, miten Mies pärjää hänen kanssaan kahden?
Tuleehan hänelle käymään tässä elämässä ihan hyvin?
Tuttuja ajatuksia ja pelkoja. En ollut huolissani synnytyksestä itsestään, mutta jostain hiipi ihmeellinen kuolemanpelko, ensimmäistä kertaa elämässä. Joku sanoikin tästä jossain mielestäni fiksusti; lapsen tuoma muutos on niin suuri, että on vaikea kuvitella, miltä elämä näyttää sen jälkeen, joten alitajuisesti ajatukset kääntyvät elämän päättymiseen.
VastaaPoistaEivätkä ne pelot valitettavasti loppuneet siihen, vaikka synnytys menikin hienosti. Sen jälkeen oli hirveä huoli vauvasta ja mieli kehitteli ihan absurdeja uhkakuvia, jopa siitä, että itse sekoaisin ja vahingoittaisin häntä. Järjellä laitoin tämän hormonien piikkiin ja aikanaan nuo pakkoajatukset rauhoittuivat.
Mutta huoli lapsesta on kyllä ikuinen. Kun rakastaa jotain näin paljon, on menettämisen pelkokin valtava.
Tuo kuulostaa ihan loogiselta, että kun ollaan jonkin näin uuden ja ravisuttavan äärellä, ajatukset väistämättä kääntyvät myös omaan kuolevaisuuteen ja sen kohtaamiseen.
PoistaVoin vain kuvitella, millaisia pelkoja syntymän jälkeen kohtaa, kun vauva on yhtäkkiä siinä silmien edessä niin paljaana ja haavoittuvana. Itsekin olen varautunut, että pelkoja tulee varmasti paljon lisää ja vaikka minkälaisia, kun niitä nyt jo vilisee päässä syntymänjälkeiseen(kin) aikaan liittyen. Juuri tuota samaa olen myös miettinyt, että mitä jos sekoan vaikka univajeen takia, mutta jospa se nyt jäisi välistä kuitenkin.